— Mieluummin menisin mestauslavalle — Serebrjani sanoi.
— Noh, vai niin? — Basmanov keskeytti ivallisesti, ja, luoden ilkeän katseen ruhtinaasen, jatkoi vakuuttavasti: Luuletko, Nikita Romanitsh, minulle olevan hupaista, ett'ei minua enään tsaarillisesta lempeydestä kutsuta Feodoriksi, vaan Feodoraksi?[27] Ja mikä hyöty on minulle siitä! Hänelle vaan kaikki — minulle ei mitään! Katsos, joku aika sitten kuljin Dorogomilovskin kylän ohitse; talonpoika-lurjukset osottivat sormin minua, ja eräs huutamaan: "Kas tuossa menee tsaarin Feodora!" Olisin hyökännyt heidän jälkeensä, vaan silloin he olivat jo pötkineet tiehensä. Käyn tsaarin luo, puhun — niin ja niin; älä salli, sanon, Dorogomilovskilaisten herjata palvelijaasi; siellä eräs kutsui minua Feodoraksi. "Kuka kutsui?" Jos olisin tiennyt, en olisi tullut sinua vaivaamaan, — itse olisin hänet repinyt palasiksi. "No, ota, hän sanoo, aitoistani neljäkymmentä sopulinnahkaa liiviturkiksesi". — Miksi se minulle? Ethän pueta Godunovia liiviturkkiin, miksi minä olen huonompi kuin hän? — "Miten minä sinua sitten palkitsen?" Tee minut rajapäälliköksi, ett'eivät ihmiset minua vasten silmiä solvaa! — "Ei, hän sanoo, rajapäällikkö ei sinun sovi olla: sinä olet minun huvittajani, vaan Godunov on neuvonantajani; sinulle rahaa ja hälle kunniaa. Vaan että Dorogomilovilaiset sinua Feodoraksi kutsuivat, niin otettakoon koko Dorogomilovstshinan kylä minun tsaarilliseen talouteeni!" No niin saat olla huvittajana! Siitä saakka kuin Moskova jätettiin, ei ollut mitään huvituksia. Kaikki paastosivat ja rukoilivat. Ikävystyneenä pyrin maatilalleni, vaan sielläkin oli ikävä. Ei aina viitsi jäniksiä ja peltokanoja ajaa. Ehdottomasti tulin iloiseksi, kun kuulin Tatarien tulon. Mutta, hiis vieköön, hyvin me heitä löylytimme! Joltisestikin viemme sotavankeja Moskovaan! Johan olinkin unohtaa sotavangit. Osaatko ampua joutsella, ruhtinas?
— Mitä sitten?
— No. Iltasen jälkeen sidomme Tatarin sadan askelen päähän, ken ensiksi osaa sydämeen. Ell'ei osu sydämeen, ei ole kunniakasta. Kun toinen kuolee, sidomme toisen.
Serebrjanin rehelliset kasvot synkistyivät.
— Ei, — hän sanoi, — sidotuita en ammu.
— No, käskemme hänen sitte juosta: ken ensimmäisenä hänet juoksussa kaataa…
— Siihenkään en ryhdy, enkä salli sinunkaan! Täällä, Jumalan kiitos, ei ole Aleksandrovan sloboda!
— Et salli, — Basmanov huudahti, ja taas hänen silmänsä hehkuivat, mutta luultavasti ei hänellä ollut aikomusta riitaantua ruhtinaan kanssa, äkkiä hän muutti käytöksensä ja sanoi iloisesti: — Oi, ruhtinas! Etkö huomaa, että lasken leikkiä kanssasi! Hameetkin ehkä uskoit! Johan puoli tuntia olen laskenut pilaa, ja sinä otat kaikki, mitä sanon, todeksi. Vielä inhottavammalta kuin sinusta tuntuu minusta slobodan elämä! Luuletko minun sopivan Grjasnoin, Vjasemskin tai Maljutan kanssa? Kristuksen nimessä, he ovat ikäänkuin kaihi silmässäni! Kuules, ruhtinas, — hän jatkoi liehakoiden, — tiedätkö mitä? Anna minun ensiksi palata slobodaan, minä pyydän sinulle armahdusta tsaarilta: vaan kun sinä taas pääset suosioon, niin tee sinäkin minulle palvelus. Ei tarvitse muuta kuin ensiksi kuiskata jotain Vjasemskista tsaarille ja sitten Maljutasta ja vihdoin kaikista muista, niin katso, emmekö silloin jää kahden hänen läheisyyteensä. Minä tiedänkin jo, mitä hänelle kenestäkin on sanottava, vaan parempi on, että hän kuulisi sivultapäin. Minä opetan sinua, miten pitää puhua, ja sinä saat kiittää minua.
Kummalta tuntui Serebrjanista Basmanovin lähellä. Tämän miehen urhous ja puolittain lausuttu valitus hävyttömästä elämästä kiinnittivät Nikita Romanovitshiä häneen. Luulipa hän melkein, että Basmanov teki pilaa tai harmistuneena sätti itseään, mutta hänen viimeinen esityksensä, joka ei ainakaan ollut pilalla tehty, herätti Serebrjanissa entisen inhon.