— No, — Basmanov muistutti, ovelasti katsoen häntä silmiin: — Pannaanko tsaarin suosio tasan? Miksi vaikenet ruhtinas? Vai etkö luota minuun?
— Feodor Aleksejitsh, — Serebrjani sanoi, koettaen laimentaa kiukkuansa ja ollakseen kohteliaampi kestitsevälle isännälleen, — Feodor Aleksejitsh, kas se, jota sinä minulle esitit, se … kuinka sanoisin? sehän on…
- Mitä? — Basmanov kysyi.
— Sehän on saastanen teko! — Serebrjani lausui ja ajatteli, heikentäen ääntään, miten kaunistelisi lausettansa.
— Saastainen teko! — Basmanov toisti, voittaen ilkeytensä ja kätkien sen ihmetystä täynnä olevaan muotoonsa; sinähän unohdit, kenestä puhuin. Suositko sinä Vjasemskia tai Maljutaa?
— Jumalan nuoli iskeköön kaikkiin heihin ja koko opritshninaan! — Serebrjani lausui. — Antakoon tsaari vaan minun puhua, niin heidän läsnäollessansa suoraan sanon, mitä ajattelen ja tiedän, vaan kenestäkään en kuiskaamaan rupea, sitä vähemmin sinun sanojasi Feodor Aleksejitsh!
Myrkyllinen katse leimahti Basmanovin silmäripsien alta.
— Siis et tahdo, että minä kanssasi jakaisin tsaarin suosion?
— En, — Serebrjani vastasi.
Basmanov alkoi heilutella päätänsä, tarttui siihen molemmin käsin ja alkoi hoiperrella puolelta toiselle.