— Ja mistä sinä sen tiedät? — tsaari kysyi, luoden terävän katseen
Basmanoviin.
Tällä kertaa Basmanov vähän peljästyi.
— Minä, hallitsija, vasta eilen kuulin sen hänen omilta orjiltaan, hän sanoi kiireesti, — jos olisin ennen kuullut, niin olisin silloin jo ilmoittanut sen sinun armollesi.
Tsaari mietti.
— Mene — hän sanoi, vähän aikaa vaiti oltuaan, — minä otan selvän siitä asiasta, mutta slobodasta älä lähde ennen minun käskyäni.
Basmanov lähti tyytyväisenä, koska oli saanut kylvää tsaarin luulonalaiseen sydämeen epäluulon siemenen yhdestä kilpailijastaan, mutta hyvin huolestuneena hallitsijan kylmyydestä.
Kohta tsaari astui makuuhuoneesta vastaanotto-huoneesen, istui nojatuoliin ja alkoi, opritshnikkien ympäröimänä, kuunnella vuorotellen maalaisbojaria, jotka olivat tulleet Moskovasta ja muista kaupungeista ilmoituksineen. Annettuaan jokaiselle käskyjä, puhuttuaan monien kansaa valtakunnan tarpeista, suhteista ulkomaitten hallitsijoihin, varustuksista Tatarien uusien hyökkäysten varalle, kysyi Iivana: onko vielä joku, joka pyytää tulla vastaan otetuksi?
— Bojari Drushina Andrejevitsh Morosov — hovimestari vastasi, — kumartaa sinun armoasi, rukoillen, että sallisit hänen tulla kirkkaitten silmiesi eteen.
— Morosov? — Iivana sanoi: — eikö hän palanut tulipalossa? Sitkeähenkinen, tuo vanha koira! Noh, mitäs? Päästinhän minä hänet maanpakolaisuudesta, niin tulkoon esiin!
Hovimestari poistui; heti hovimiehet väistyivät, ja Drushina Andrejevitsh, kahden ystävänsä tukemana, lähestyi tsaaria ja laskeutui polvilleen hänen eteensä.