Kaikkein silmät kääntyivät vanhaan bojariin.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ei näkynyt paljon entistä ylevyyttä niissä, otsallansa näkyi naarmu Vjasemskin miekasta, mutta kuoppiin vaipuneet silmänsä ilmoittivat vielä entistä tahdonvoimaa, ja rypistyneet kulmakarvat osoittivat niinkuin ennenkin järkähtämätöntä itsepintaisuutta.
Vastoin hovin sääntöjä, oli hänen pukunasa yksinkertainen.
Iivana katsoi Morosoviin, sanaakaan sanomatta. Ken käsitti nyt tsaarin katseen, hän olisi voinut lukea siinä vihan sekä ilon, nähdessänsä vihollisensa alennettuna; mutta pintapuolisesta katsojasta näytti Iivanan katse ystävälliseltä.
— Drushina Andrejevitsh, — sanoi hän mahtavasti, mutta ystävällisesti; — minä päästin sinut pakolaisuudesta, miksi sinä olet yksinkertaisessa puvussa?
— Hallitsija, — vastasi Morosov, yhä polvillaan seisoen: — ei sovi pukeutua kultakankaasen sen, jonka taloa sinun opritshnikisi polttivat ja jolta ryöstivät puolison. Hallitsija, — jatkoi hän lujalla äänellä, — rukoilen sinua ja valitan sinun aseenkantajastasi Afonjka Vjasemskista, joka minua on loukannut.
— Nouse, — tsaari sanoi, — ja kerro asia järjestyksessä. Jos joku minun palvelijoistani loukkasi sinua, en sääli minä häntä, olkoon hän vaikka minua lähin mies.
— Hallitsija, — Morosov jatkoi nousematta — lähetä kutsumaan
Afonjkaa. Vastatkoon hän minun läsnäollessani sinun armollesi!
— Niin, — tsaari sanoi, vähän mietittyään, — pyyntösi on oikea. Vastaajan tulee tietää, mitä kantaja puhuu. Kutsukaa Vjasemski! Mutta te, — hän jatkoi, kääntyen Morosovin tuttaviin, jotka kunnioituksesta olivat poistuneet vähän loitommaksi, auttakaa bojarianne nousemaan, asettakaa hänet istumaan penkille, odottakoon vastaajaa!
Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Morosovin taloon tehtiin hyökkäys. Vjasemski oli parantunut haavoistaan. Hän asui kuten ennenkin slobodassa, mutta tietämätönnä Jelenan kohtalosta, jota ei kukaan hänen lähettämänsä palvelija voinut löytää, hän oli vieläkin synkempi, kuin ennen, tuli harvoin hoviin, sanoen syyksi heikkoutensa, ei ottanut osaa juominkeihin, ja moni luuli huomaavansa hänen käytöksessään mielihäiriön merkkiä. Tuo hänen poissaolonsa yhteisistä rukouksista ja yhteisistä huveista ei miellyttänyt Iivanaa. Mutta tietäen, ett'ei bojarittaren poisvienti onnistunut, luuli hän Vjasemskin käytökseen syynä olevan rakkauden tuskat ja oli häntä kohtaan sääliväinen. Ainoastaan Basmanovin keskustelun jälkeen tuo käytös alkoi hänestä näyttää epäluuloiselta. Morosovin valitus antoi hänelle aihetta tiedustella monioita erityisyyksiä, ja sen vuoksi hän vastaanotti Morosovin paremmin, kuin hovilaiset sitä odottivat.