Kohta Vjasemski tuli. Hänenkin ulkomuotonsa oli paljon muuttunut. Hän oli ikäänkuin tullut muutamia vuosia vanhemmaksi, kasvonsa piirteet olivat tulleet terävämmiksi, ja koko hänen elinvoimansa näytti olevan tulisissa, levottomissa silmissänsä.
— Tule tänne, Afonja, — tsaari sanoi. — Tule sinäkin, Drushina.
Puhu, mitä on aikomuksesi. Puhu suoraan, kerro kaikki, miten se oli.
Drushina Andrejevitsh lähestyi tsaaria. Seisoen Vjasemskin rinnalla, mutta ei edes kunnioittanut häntä katseellansa, kertoi hän tarkoin kaikki seikat hyökkäyksestä.
— Niinkö asia oli? — tsaari kysyi, kääntyen Vjasemskiin.
— Niin! — Vjasemski sanoi, Iivanan kysymyksestä hämmästyneenä, joka tiesi kaikki jo entiseltään.
Iivana Vasiljevitshin kasvot synkistyivät.
— Miten sinä rohkenit sen tehdä? — hän kysyi, luoden Vjasemskiin ankaran katseen: — sallinko minä opritshnikkieni ryöstää.
— Sinä tiedät, hallitsija, — Vjasemski vastasi yhä enemmin hämmästyneenä, — ett'ei taloa minun käskystäni ryöstetty; mutta mitä bojarin rouvan pois viemiseen tulee, niin siihen oli minulla sinun lupasi?
— Minun lupani? — tsaari sanoi, hitaasti lausuen jokaisen sanan. —
Milloin minä sen lupasin?
Nyt Vjasemski huomasi, että hän turhaan koetti luottautua Iivana Vasiljevitshin viittaukseen, jonka hän oli antanut hänelle juomingeissa, — nuo salaperäiset sanat, joista hän luuli itsellään olevan oikeuden väkivaltaisesti viedä Jelenan. Arvaamatta vielä syytä, jonka vuoksi tsaari kieltäytyi kehoituksestansa, käsitti hän kuitenkin, että hänen oli puollustustapaansa muuttaminen. Ei pelosta eikä henkensä suojaamiseksi, joka tsaarin yhä vaihtelevan luonteen takia ehkä oli vaarassa, ei Vjasemski sentähden päättänyt puollustaa itseään. Hän ei vielä kadottanut toivoansa saada Jelenan, ja kaikki keinot siihen näyttivät hänestä sopivilta.