— Ota siemaus! — hän sanoi, ojentaen pulloa ruhtinaalle.
Ruhtinas otti kulauksen. Hänen päänsä alkoi käydä pyörälle, silmiä rupesi hämärtämään.
— Katsele nyt, mitä näet?
— Hänet, hänet!
— Yksinäänkö?
— En, en yksinään! Heitä on kaksi: hänen kanssaan on vaaleanverinen nuorukainen karmosiininpunaisessa kauhtanassa, hänen kasvojansa vain ei voi nähdä…
Seis! Kas, he lähestyvät toisiaan … yhä likemmäksi, likemmäksi… Kirous! he suutelevat toisiaan! Kirous ja kuolema! Ole kirottu, sinä noita, ole kirottu, kirottu!
Ruhtinas heitti myllärille kourallisen rahoja, tempasi puusta irti ratsunsa suitset, hyppäsi satulaan ja hevosenkenkäin kalke alkoi kuulua metsästä. Sitten kavioinkapse hälveni etäisyydessä, ja ainoastaan pyörä yön hiljaisuudessa jatkoi kohisten käyntiään.
IV Luku.
Drushina Andrejevitsh ja hänen vaimonsa.