Mylläri katsoi vielä tarkemmin; hänen silmänsä kävivät aivan liikkumattomiksi; näytti siltä, kun hän, alotettuansa pettää Vjasemskia, oli nyt itse hämmästynyt todellisesta näöstä, ja hänelle ilmestyi jotain hirmuista.
— Ja sinun armollasikin, — hän sanoi kuiskaten, on puollutajia. Mutta nyt en näe mitään, vesi tummentui.
Hän kohotti päätään ja Vjasemski tunsi hien tippuvan otsaltaan.
— On sinullakin puolustajia, isäseni, — hän kuiskasi peljästyneenä.
— Kyllä voin loihtia miekkasi.
— Kas tuossa, — ruhtinas sanoi, vetäen tupesta raskaan miekan, — kas tuossa, loihdi!
Mylläri veti henkeä, kaivoi käsillään kuopan ja pisti siihen miekan kahvan. Poljettuaan maan asetti hän miekan terän pystyyn ja alkoi käydä sen ympäri, lukien puoliääneen:
— Laskeutui aurinko Hvalinskin meren taa, nousee kuu yli kivisen kaupungin, mutta tuossa kivisessä kaupungissa synnytti minut äitini ja synnytettyään neuvoeli: pysy sinä, lapseni, vahingoittumatonna: nuolista ja miekoista, taistelijoista ja taisteluista. Vyöhytti emoni minut miekalla. Sinä, miekkani, pyöri ja vyöri, pyöri ja vyöri kuin myllyn kivet; särje ja murra rautaa ja terästä; lyö ja hakkaa lihaa ja luita; mutta vihollisen iskut sinusta hypähdelkööt kuin kivet vedestä, eikä sinuun niistä tulko naarmua ei jälkeä! Loihdin palvelijalle Afanasialle, vyöhytän hänet miekalla! Loppu on sanalleni, työlleni kunnia!
Hän vetäsi miekan ylös maasta ja antoi sen ruhtinaalle, puistettuaan mullan sen kahvasta ja tarkoin pyyhittyään sen helmallansa.
— Ota, isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh. Kyllä se sinulle tekee palveluksen, jos ei vaan sinun vastustajasi kasta miekkaansa pyhään veteen!
— Mutta jos hän kastaa?