Puollusmiehet heittäytyivät ruhtinaan ja Morosovin väliin.
— Ei! Vjasemski lausui, ja himmentynyt katseensa leimahti entisellä vihalla, — liian aikainen on minun antautua! Sinä, vanha korppi, minut pilasit! Sinä kastoit kalpasi pyhään veteen! Minä asetan edestäni taistelijan, ja sitten näemme, kuka on oikeassa!
Kummankin puolueen varamiesten välillä syntyi väittely. Toinen väitti tuomion päättyneen Morosovin hyväksi, toinen — että ei tuomiota ensinkään ollut, koska ei ollut taisteluakaan.
Sillä aikaa oli tsaari huomannut Vjasemskin liikkeen ja käski tuoda hänen pois heittämänsä taikapussin.
Uteliaasti ja epäluulolla sitä katsottuaan hän kutsui Maljutan.
— Säilytä tuo, — hän kuiskasi, — kunnes sitä pyydän! Mutta nyt, — hän lausui lujaa, — tuokaa Vjasemski luokseni.
— Mitä, Afonja? — hän sanoi epäilyttävällä hymyllä, kun Vjasemski astui hänen luoksensa: — näyttää siltä, ett'et kestä Morosovia vastaan?
— Herrani, — vastasi ruhtinas, jonka kasvot olivat kuoleman kalpeat, — viholliseni pilasi minut! Ja paitsi sitä en vielä kertaakaan ole pukenut ylleni rautapaitaa, sen jälkeen, kuin paranin. Haavani aukenivat; näetkö, miten veri juoksee kilsepaidan alta? Suo, hallisija, kutsua airueita, että he kutsuisivat vapaa-ehtoisen, joka taistelisi minun edestäni!
Vjasemskin pyyntö oli vasten sääntöjä. Ken ei tahtonut itse taistella, sen oli siitä jo edeltäpäin ilmoittaminen. Astuttuaan kerran kaksintaisteluun, ei saanut enään panna edestään toista. Mutta tsaari halusi Morosovin tappiota.
— Käske airueiden julistaa, — hän sanoi, — ehkä löytyy joku sinua uljaampi! Mutta jos ei ketään tule, on Morosov puhdas, vaan sinä annetaan mestaajille!