Slobodassa sillä aikaa valmistautui odottamaton tapaus.
Godunov, joka oli edelläpäin lähetetty valmistamaan tsaarille juhlallisen vastaanoton, istui, asiansa toimitettuaan, kotonaan, hirsisessä pirtissään, nojaten käsivarsiaan tammiseen pöytään, tukien kädellänsä päätään. Hän mietti viimeksi kuluneiden päiväin tapahtumisista, mestauksesta, josta hänen oli onnistunut poistua, julman tsaarin kummallisesta luonteesta sekä keinoista, miten säilyttäisi hänen suosionsa, osaa ottamatta opritshninan tekoihin, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että portaitten edessä odottaa ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani.
Tuon nimen kuullessaan Godunov nousi hämmästyneenä penkiltänsä.
Serebrjani oli hallitsijan maanpakolainen, kuolemaan tuomittu. Hän karkasi vankeudesta, ja mikä hyvänsä tekeminen hänen kanssansa voisi maksaa Boris Fedorovitshille pään. Mutta kieltää ruhtinaalta vieraanvaraisuutta, tahi antaa hänet tsaarin valtaan, olisi halpa teko, johon Godunov ei voinut ryhtyä kadottamatta kansan luottamusta, josta hän piti kaikkein enin. Siinä samassa hän muisti tsaarin nyt olevan hyvällä tuulella, ja silmänräpäyksessä hän käsitti, miten tässä oli meneteltävä.
Astumatta ulos portaille Serebrjania vastaanottamaan, käski hän heti saattaa hänet pirttiin. Vieraita ei ollut läsnä ja, kerran päätettyään vastaan ottaa ruhtinaan, Godunov osoittaa hänelle todellista ystävyyttä.
— Terve, ruhtinas, — hän sanoi syleillen Nikita Romanovitshiä, — tervetullut, käy istumaan; miten sinä päätit palata takaisin slobodaan, Nikita Romanitsh? Mutta suo ensin kestittää itseäsi, sinä tietysti olet matkastasi uupunut.
Godunovin käskystä tuotiin pöydälle ruokia ja muutamia viinimaljoja.
— Sano, ruhtinas, — Godunov kysyi huolellisesti, — näkivätkö sinut, kun astuit portaille?
— En tiedä, — Serebrjani vastasi avomielisesti, — ehkä näkivätkin, minä en piileksinyt, suoraan ajoin asuntosi luo! Minä tiedän, ett'et sinä pidä yhtä opritshninan kanssa.
Godunov synkistyi.