— Boris Fedorovitsh, — Serebrjani jatkoi luottavasti, — näehän, minä en ole yksin; minun kanssani tuli pari sataa rosvoa Rjasanin seuduilta.
— Mitä sanot, ruhtinas! — Godunov huudahti.
— He, — Serebrjani jatkoi, — jäivät tulliportin ulkopuolelle. Me kaikin tuomme päämme hallitsijalle! Mestatkoon meidät tahi armahtakoon, miten hän vain suvaitsee!
— Kuulin minä, ruhtinas, kuulin, miten sinä niiden kanssa löit tatarilaiset; mutta tiedätkö sinä, mitä sittemmin tapahtui Moskovassa?
— Tiedän, — Serebrjani vastasi ja synkistyi. — Minä, tullessani tänne, ajattelin: opritshnina on häviämäisillään, mutta täällä ovatkin asiat entistä huonommat. Antakoon Jumala tsaarille anteeksi! Mutta se on sinulle synti, Boris Fedoritsh, että sinä olet vaiti ja vain katselet kaikkea tuota!
— Ah, Nikita Romanitsh, sinä olet, kuten huomaan, yhä se sama! Mitä minä sanoisin tsaarille? Kuuntelisiko hän minua, niinkö?
— Vaikkapa ei kuuntelisikaan, — Serebrjani virkkoi itsepäisesti, — kuitenkin tulisi sinun puhua. Keneltä hän sitten kuulisi totuuden, jos ei sinulta?
— Ja sinä luulet, ettei hän tiedä totuutta? Sinä todellakin luulet hänen uskovan kaikki ne ilmiannot, joiden tähden niin paljon ihmisiä on mestattu?
Tuon sanottuaan Godunov oli vähällä purra kieltänsä, mutta muisti, että hän puhui Serebrjanille, jonka rehelliset kasvot eivät antaneet aihetta epäluuloon petoksesta.
— Ei, hän jatkoi puoliääneen, — syyttä sinä minua soimaat, ruhtinas. Tsaari teloittaa niitä, joita hän vihaa, mutta hänen ylitsensä ei ole kenelläkään valtaa. Kuninkaan sydän on Jumalan kädessä, sanoo Pyhä Raamattu. Morosov koetti olla suora häntä kohtaan; mitä siitä seurasi? Morosov teloitettiin, mutta ei muille tullut sen paremmaksi. Mutta sinä, Nikita Romanitsh, et säästä päätäsi, koska, kuultuasi moskovalaisesta mestauksesta, rohkenit tulla slobodaan?