Morosovin nimen kuullessaan Serebrjani huokasi. Hän rakasti Drushina
Andrejitshiä, vaikka bojari oli ryöstänyt hänen onnensa.
— Mitä, Boris Fedoritsh, — hän vastasi Godunoville, — mitä on tapahtuva, sitä ei voi välttää. Ja, totta sanoen, olen kyllästynyt elämään; ei ole ihana nyt elämä Venäjällä!
— Kuuleppas ruhtinas; sinä et säästä itseäsi: semmoinen on varmaan sinun luonteesi; mutta Jumala sinut suojelee. Vaikka sinä tähän saakka yhä pyrit paulaan, kuitenkin jäit eheäksi. Varmaan et sinä ole hukkuva, et mistään syystä. Jos sinä olisit viikkoa ennemmin palannut, en tiedä, miten sinulle olisi käynyt, mutta nyt on ehkä toivoa; mutta älä kiirehdi Iivana Vasiljevitshin silmiin, anna minun ensin nähdä hänet.
— Kiitos sinulle, Boris Fedoritsh; älä sinä liioin huolehdi minun tähteni; mutta jos voit, niin auta rosvoja pääsemään pulasta. Vaikka he ovatkin huonoa kansaa, ovat he nyt korvanneet rikoksensa.
Godunov katsahti ihmetellen Nikita Romanovitshiin. Hän ei voinut tottua ruhtinaan suoraan luonteesen ja hänen välinpitämättömyytensä omasta elämästänsä näytti Godunovista luonnottomalta.
— Mitä, ruhtinas, — hän kysyi — surustako et tahdo elää.
— Ehkäpä surustakin. Mitä varten nyt on eläminen? Uskotko, Boris Fedoritsh, usein tulee Kurbskin muistooni, ajattelen hänestä ja peljästyn itseäni: näyttää siltä, kun tekisi mieli jättää siltä synnyinmaan ja lähteä Ljahien luo, jos eivät he olisi meidän vihollisiamme.
— Niin juuri, ruhtinas! Nykyiseen aikaan on meillä vain kaksi tietä: joko tehdä niinkuin Kurbski — paeta ainiaksi synnyinmaasta, tahi, kuten minä — jäädä tsaarin luo ja etsiä hänen suosiotansa! Mutta sinä et tee sitä etkä tätä; tsaarin luota et lähde, mutta tsaarin kanssa et pidä yhtä: sillä lailla on mahdotonta, ruhtinas; joko yksi tahi toinen. Jos tahdot jäädä Venäjälle, niin noudata tsaarin tahtoa. Ja jos hän mielistyy sinuun, niin ehkä hän itsekin kääntää mielensä pois opritshninasta. Kas esimerkiksi, jos meitä olisi kaksi hänen luonansa; toinen toistansa auttaisi; tänään minä sanoisin sanasen, huomenna sinä, jotain aina jäisi hänen mieleensä; sanotaanhan, että vesipisara, kun se aina putoaa samaan paikkaan, vihdoin uurtaa kivenkin. Mutta äkkiään et vaikuta mitään.
— Jos hän ei olisi tsaari, — Serebrjani lausui synkästi, — niin kyllä tietäisin, mitä tehdä mutta nyt en ymmärrä mitään; Jumala kieltää olemasta häntä vastaan mutta pitää yhtä hänen kanssansa en voi. Vaikka hän minut repisi palasiksi, niin en sittenkään rupea opritshninan ystäväksi!
— Odota, ruhtinas, älä epäile. Muista, mitä minä sinulle ennen puhuin! Jättäkäämme opritshnikit! Älkäämme vastustako tsaaria! He itse hävittävät toinen toisensa! Kas nyt ei enään ole kolmea etevimpää: ei kumpaakaan Basmanovia eikä Vjasemskia? Odotahan vain, ruhtinas, niin koko opritshnina pureksii itsensä kuoliaaksi!