— Mutta siihen saakka voi mitä tahansa tapahtua! — Serebrjani sanoi.
— Siihen saakka, — Godunov vastasi, joka ei tahtonut äkkiä esiintuoda ajatusta, jonka hän aikoi painaa Serebrjanin mieleen, — siihen saakka, jos tsaari antaa sinulle anteeksi, voit uudelleen mennä tatarilaisia vastaan; se ei estä asiaa.
Serebrjanin ajatuksiin ei kaksi eri asiaa helposti kerrallaan soveltunut, ja toivo lähteä tatarilaisia vastaan ajoi hetkeksi pois hänet valtaavan synkkämielisyyden.
— Niin, — hän sanoi, — tatarien lyöminen onkin vain meillä jälellä! Jos emme odottaisi heitä vieraiksemme, vaan hyökkäytyisimme Krimiin, ja vieläpä kasakkojen kanssa yhdessä, niin ehkäpä Krimin valloittaisimmekin.
Ja hän naurahtikin sitä ajatellessaan.
Godunov alkoi keskustella hänen kanssansa hänen väkivaltaisesta vapauttamisestansa ja Rjasanin tappelusta. Jo alkoi tulla pimeä, mutta he yhä vaan istuivat, keskustellen maljojen ääressä.
Serebrjani vihdoin nousi seisaalleen.
— Jää hyvästi, bojari, — hän sanoi, — kohta on yö käsissä.
— Minne matka, Nikita Romanitsh? Jää minun luokseni yöksi: huomenna tsaari tulee, niin minä ilmoitan sinut.
— En voi, Boris Fedoritsh, minun on aika mennä omieni luo. Pelkään, etteivät he kenenkään kanssa telmisi. Jos tsaari olisi slobodassa, olisimme suoraan tulleet hänen luoksensa katuen ja tulkoon, mitä Jumala suo; mutta näitten rosvojen kanssa et tule toimeen. Vaikka me seisahtuisimme aivan sivulle, aivan metsän lähelle, kuitenkin voi joku joukko hyökkäytyä.