— Muistivat! — Iivana sanoi. — Näitkö hänet?
— Näin, hallitsija, hän tuli suoraan minun luokseni, hän luuli sinun armosi olevan slobodassa ja pyysi, että minä puhuisin sinulle hänestä. Minä ajattelin ottaa hänet vangiksi, mutta ehkä Grigori Lukjanitsh olisi sanonut, että minä häntä väijyn. Tiedän, ett'ei Serebrjani mene pois, koska hän itse toi sinulle päänsä.
Godunov puhui suoraan, rehellisin kasvoin, vähääkään hämmästymättä, ikäänkuin hänessä ei olisi ollut viekkauden varjoakaan, eikä vähintäkään sääliä Serebrjania kohtaan. Kun hän, päivä sitä ennen, saattoi hänet takaportaita myöten, ei hän tehnyt sitä salatakseen tsaarilta hänen käyntiänsä (se olisi ollut liian vaarallista), vaan ett'ei kukaan slobodan asukkaista olisi ehtinyt sitä ilmoittaa Iivanalle ja kääntää hänen mieltänsä Godunovia vastaan. Muistutuksen Vjasemskista, esittäen Serebrjania mestatun ruhtinaan vihollisena, oli jo ennakolta Boris Fedorovitsh miettinyt ja valmistanut.
Tsaari haukoitteli vielä kerran, mutta ei vastannut mitään, ja Godunov, tutkien jokaisen piirteen hänen kasvoissansa, ei huomannut hänessä ilmeistä eikä salattua vihaa. Päinvastoin hän huomasi, että tsaaria miellytti Serebrjanin aikomus antautua hänen tahtonsa alaiseksi.
Iivana verta vuodattaessaan ja kaikkia kauhistuttaessaan tahtoi sen ohessa, että häntä pidettäisiin oikeutta rakastavana ja vieläpä armollisenakin. Hänen murhansa olivat aina peitetyt ankaran oikeuden muodolla ja luottamus hänen jalomielisyyteensä sitä enemmän häntä liehakoitsi, koska semmoinen luottamus harvoin tuli esiin. Vähän odotettuaan päätti Godunov vaatia Iivana Vasiljevitshiltä vastauksen.
— Miten käsket, hallitsija, — hän kysyi: — kutsunko Grigori
Lukjanitshin luoksesi?
Mutta viimeiset mestaukset olivat kyllästyttäneet Iivanaa; muutamat päät eivät voineet antaa hänelle tyydytystä, eikä herättää hänessä nyt joksikin ajaksi nukkunutta veren himoa.
Hän katsoi tarkasti Godunoviin.
— Luuletko sinä, etten minä voi elää ilman tappamatta? — hän sanoi ankarasti. — On ero pahantekijöillä, jotka hävittävät valtakuntaa ja Nikitalla, joka haavoitti Afonjkan. Mutta rosvoja katson, ken heistä on mestattava, ken armahdettava. Tulkoot he kaikin Nikitan kanssa pääportaitten eteen, pihaan. Kun lähden makuuhuoneestani, niin näen, mitä heidän kanssansa on tekeminen!
Godunov toivotti tsaarille hyvää lepoa ja lähti pois, syvään kumartaen.