— Terve, rosvot; — hän virkkoi vihdoin, ja heittäen katseen
Serebrjaniin, jatkoi: — Mitä varten sinä suvaitsit tulla slobodaan?
Ikävöitsetkö vankilaa?
— Hallitsija! — Serebrjani vastasi nöyrästi, — vankilasta en minä itse lähtenyt, vaan rosvot veivät minut, väkivaltaisesti. He myöskin löivät Shirimin mursun,[36] Shahmatin, jonka sinun armosi tietää. Yhdessä me löimme tatarit, yhdessä annamme itsemme sinun tahtosi alaisiksi; mestaa tahi armahda meidät, miten sinun tsaarillinen armosi suvaitsee!
— Siis te tulitte silloin hakemaan hänet slobodasta — Iivana kysyi rosvoilta. — Miten te hänet tunsitte?
— Isä tsaari, — rosvot vastasivat puoliääneen, — hän pelasti atamanimme, kun tahtoivat hirttää hänet Medvedjevkassa. Atamani hänet vei ulos vankilasta.
— Medvedjevkassa! — Iivana lausui ja naurahti. — Se oli luultavasti silloin, kun sinä piiskoilla paukuttelit Homjakia seuroinensa? Kyllä muistan asian. Annoin sinulle anteeksi ensimäisen rikoksesi, mutta sinä olit heitetty vankeuteen meidän tuomiostamme, kun sinä jälleen hyökkäsit minun miesteni kimppuun Morosovin talossa. Mitä sanot siihen?
Serebrjani aikoi vastata, mutta imettäjä keskeytti hänet.
— Riittää jo kyllin luetella hänen rikoksiaan! — hän sanoi vihaisesti Iivanalle. — Sen sijaan että palkitsisit häntä siitä, kun hän löi pakanat ja puollusti Kristuksen kirkkoa, koetat sinä vain löytää hänessä jotain rikosta. — Eikö sinulle riittänyt piinaukset Moskovassa, mokoma susi!
— Vaiti, eukko, — Iivana ankarasti sanoi, — ei akkojen ole minua opettaminen!
Mutta harmistuneena Onufrevnaan, ei hän tahtonut enemmin vihoittaa häntä ja kääntyen pois Serebrjanista, lausui hän yhä vielä polvillaan oleville rosvoille:
— Missä on teidän atamaaninne, hirtettävät? Astukoon hän esiin.