Serebrjani vastasi rosvojen puolesta.
— Ei heidän atamaninsa ole täällä, hallitsija. Hän lähti pois heti
Rjasanin tappelun jälkeen. Minä kutsuin häntä, mutta hän ei tullut.
— Ei tullut! — Iivana kertoi: — minä arvaan, että tuo atamani on se sama sokea, joka tuli minun luokseni makuuhuoneesen vanhuksen kanssa. Kuulkaa, roistot! Minä käsken teidän etsimään atamanin ja pistämään hänet seipään päähän!
— Sinut itse, — imettäjä murisi, — pirut toisessa elämässä pistävät seipään päähän!
Mutta tsaari teeskenteli, ettei hän kuullut ja jatkoi, katsoen rosvoihin:
— Mutta teidät, siitä kun te itse antauduitte minun valtaani, teidät minä, olkoon niin, armahdan! Vierittäkää heille viisi tynnyriä simaa, pihalle! No, mitä? Oletko tyytyväinen, vanha narri?
Imettäjä jupisi huulillaan.
— Eläköön tsaari! — rosvot huusivat, — me palvelemme sinua, isä-hallitsija! Ansaitsemme sinun armosi päillämme!
— Antakaa heille, — Iivana jatkoi, — hyvä kauhtana ja grivenik[37] kullekin. Minä annan kirjoittaa teidät opritshninaan. Tahdotteko, hirtettävät, palvella minua opritshnikkeinä?
Muutamat rosvoista joutuivat hämilleen, mutta suurin osa huusi: