— Valmiit olemme palvelemaan sinua, isä, mihin sinun armosi käskee!
— Miten luulet, — Iivana virkkoi tyytyväisen näköisenä Serebrjanille: — kelpaavatko he sotakuntoon?
— Kyllä kelpaavat sotakuntoon, — Nikita Romanovitsh vastasi, — mutta älä käske heitä kirjoittaa opritshninaan!
Tsaari luuli Serebrjanin pitävän rosvot semmoisen kunnian ansaitsemattomina.
— Kun minä ketä armahdan, niin en minä armahda puoleksi, — hän lausui juhlallisesti.
— Mikä armo se onkaan! — pääsi Serebrjanin huulilta.
Iivana katsoi häneen hämmästyneenä.
— He, — Nikita Romanovitsh jatkoi vähän hämillään, — he, hallitsija, ovat tehneet hyvän työn; ilman heitä olisivat tatarit ehkä menneet Rjasaniin.
— Niin miksi siis eivät voisi olla opritshninassa? — Iivana kysyi, lävistäen silmillään Serebrjanin.
— Sentähden, hallitsija, — Serebrjani lausui, turhaan koettaen muodostaa puheensa sopivammaksi, — sentähden hallitsija, että, ehkä he ovatkin huonoa kansaa, niin kuitenkin paremmat, kun sinun rosvosi!