Tuo Serebrjanin odottamaton rohkeus saattoi Iivanan hämilleen. Hän muisti, ett'ei se ollut ensi kerran, kun Nikita Romanovitsh puhui hänelle niin vapaasti ja suoraan. Mutta kuitenkin oli hän, joka jo oli kuolemaan tuomittu, itse vapaaehtoisesti palannut slobodaan ja antautunut tsaarin valtaan. Ei häntä voinut syyttää tottelemattomuudesta, ja tsaari ei tiennyt, mitä vastaisi tuohon liika rohkeaan käytökseen, kun uusi henkilö veti hänen huomionsa puoleensa.
Rosvojen joukkoon pistäytyi huomaamatta muukalainen, kuusikymmen vuotinen mies, siististi puettu, ja koetti, näyttämättä itseään tsaarille, saada Serebrjanin huomion puoleensa. Muutamia kertoja hän jo ojensi kätensä ja koetti ottaa kiinni ruhtinaan helmasta, mutta saamatta sitä, hän lymyi taas rosvojen kesken.
— Mikä rotta tuo on? — tsaari kysyi, osoittaen muukalaista.
Mutta hän oli jo ehtinyt piiloutua joukkoon.
— Väistykää, miehet, — Iivana sanoi, — tuokaa esiin tuo veitikka, joka siellä piiloutuu!
Muutamat opritshnikit hyökkäytyivät joukkoon ja vetivät esiin syyllisen.
— Mikä mies sinä olet? — Iivana kysyi, katsoen häneen ylenkatseellisesti.
— Hän on minun ratsupalvelijani, hallitsija, — kiirehti Serebrjani sanomaan, tunnettuaan vanhan Miheitshin, — hän ei ole tavannut minua siitä saakka…
— Niin, niin, isä tsaari! — Miheitsh vakuutti pelvosta sekä ilosta änkyttäen: — hänen ruhtinaallinen armonsa suvaitsee puhua totta!… Emme ole nähneet toisiamme siitä päivästä saakka, kun ottivat kiinni hänen armonsa! Sallihan, isä tsaari, minun katsella bojariani! Pyhä Jumala, Nikita Romanovitsh! Minä jo luulin, ett'en enään saa nähdä sinua!
— Mitä sinä ai'oit sanoa hänelle? — tsaari kysyi, Miheitshiin yhä epäillen silmäillen, — miksi sinä piilouduit rosvojen taa?