Serebrjani kuunteli maltittomasti Miheitshin monia poikkeuksia.
— Enhän minä ole, Nikita Romanitsh, — vanhus sanoi, — sokea, vaikka olen vaiti, mutta näen kaikki. Totta sanoen, armaiseni, minulle oli kovin vastenmielistä, kun sinä menit Drushina Andrejitshin luo. Ei tuosta tule mitään hyvää, minä ajattelin, ja tosin oli häpeä sinun tähtesi, kun sinä istuit hänen kanssansa pöydän ääressä ja joit samasta kauhasta. Ymmärräthän, armaiseni, minua? Vaikka sinä ehkä et ole syypää siihen, kuka sen tiesi, miten se ihmiseen tulee! Mutta häntä vastaan oli pahasti tehty. Noh, mutta nyt on aivan toista; nyt hänen, bojarittaren, ei ole kenellekään vastaaminen; ja liian nuori hän on, armas, jäämään leskeksi.
— Älä soimaa minua, Miheitsb, — Serebrjani sanoi pahastuneena, — mutta sano, missä hän nyt on ja mitä hänestä tiedät.
— Kyllä, armaani, malta mieltäsi, anna minun kertoa kaikki sinulle järjestyksessä. Kas, kun minä palasin myllyyn, sanoi mylläri minulle: lensi, sanoi, kasuari-lintu minun luokseni, vie hänet, sanoi, tsaari Dalmatin luo. Ensin en minä ymmärtänyt, mikä lintu ja mikä Dalmati se semmoinen oli, kun silloin vasta, koska hän näytti minulle bojarittaren, silloin arvasin hänen puhuvan hänestä. Niin lähdimme hänen kanssansa Drushina Andrejitshin perintötilaan. Ensin alussa oli hän vain vaiti, eikä nostanut silmiänsäkään; sitten hän alkoi vähitellen kysellä miehestänsä! mutta sitten, isäseni, sitä, tätä ja kysyipä sinustakin, mutta, näet sinä, ei suoraan, vaan noin, ikäänkuin vastenmielisesti, pois kääntyen, tiettyhän, naisten laita. Minä kerroin hänelle kaikki, minkä tiesin mutta hän, herttainen, kävi vieläkin surullisemmaksi, painoi alas päänsä, eikä koko matkalla enää puhunut sanaakaan. Mutta kun lähenimme perintötilaa, näen hänen tulevan levottomaksi. Mitä sinä, armollinen rouva, olet levoton? Hänelle, armaiseni, kyyneleet silmiin. Minä häntä lohduttamaan.
— Elä sure, sanon, bojaritar, Drushina Andrejitsh voi hyvin! Mutta hän, kuullessaan Drushina Andrejitshin nimeä, alkoi itkeä vielä katkerammin. Minä, kun katsoin häneen, en tiennyt enää mitä puhuakaan hänelle. Ja ruhtinas Nikita Romanitshkin, sanoin, vaikka onkin vankeudessa, voi myöskin hyvin! En tiennyt, armaiseni, mitä sanoa hänelle, arvaan, ett'en puhunut oikein, mutta jotain oli sanominen. Mutta kun lausuin sinun nimesi, armaiseni, niin hän äkkiä seisautti hevosen, "Ei, sanoi, setä kulta, en voi mennä maatilalle!" — mitäs sinä, bojaritar, minne sinun on meneminen? — "Setä kulta, sanoo, näetkö kultaiset ristit, jotka näkyvät tuolta metsän takaa?" — Näen, armollinen rouva. — "Se on, hän sanoo, neitsyjen luostari; minä tunnen nuo ristit, saata minut sinne, setä kulta!" — minä tahdoin kieltäytyä, mutta hän vain yhäti: saata sinne, saata! — "Minä, sanoo, odotan siellä viikon, rukoilen Jumalaa, mutta sitten annan tiedon Drushina Andrejitshille, hän lähettää minut noutamaan!" Mitäs tehdä, saatoin hänet sinne, isäseni, sinne jätin hänet abbedissan haltuun.
— Kuinka pitkältä on siihen luostariin? — Serebrjani kysyi.
— Myllystä oli neljäkymmentä juoksumittaa, armaiseni, Moskovasta on ehkä pitempi. Mutta se on luultavasti meidän tiellämme, kun me menemme Shisdriin.
— Miheitsh! — Serebrjani sanoi, tee minulle palvelus. Minä en voi lähteä ennen aamua, minun miesteni on tsaarille ristiä suuteleminen. Mutta aja sinä jo tänä yönä kahdella hevosella, älä säästä itseäsi äläkä hevosia; pyydä päästä bojarittaren luo, kerro hänelle kaikki; pyydä häntä, että hän vastaanottaisi minut, ettei hän päättäisi mitään, ennenkuin on kohdannut minut!
— Kuulen, armaiseni, kuulen, mutta pelkäätkö sinä että hän rupeaa nunnaksi? Ei se tapahdu, isäseni. Vuoden kuluessa hän tietysti itkee, eihän muuten voi; eikö hän surisi Drushina Andrejitshia, Jumala suokoon hänelle ijankaikkisen elämän! Mutta sittenpä häät vietämme. Eihän meidän ole ikuisesti, armaiseni, murhetta vastaan taisteleminen.
Miheitsh lähti samana yönä luostariin, mutta Serebrjani jo aamun koittaessa lähti ottamaan jäähyväiset Godunovilta.