Boris Fedorovitsh palasi jo aamu-jumalanpalveluksesta, jossa hän tapansa mukaan kävi tsaarin kanssa.
— Miksi sinä niin varhain nousit? — hän kysyi Nikita Romanovitshilta. — Se sopii meille, slobodan asukkaille, mutta sinä olisit voinut levätä eilisen päivän jälkeen. Vai oliko sinulla rauhaton olo minun luonani?
Mutta Godunovin vilkas katse osoitti, että hän tiesi syyn ruhtinaan levottomuuteen.
Boris Fedorovitshin ystävällisyys, hänen myötätuntoisuutensa
Serebrjaniin, monta kertaa hänelle osoitetun apunsa, mutta
pääasiallisesti hänen hovilaisista eroava luonteensa viehätti hyvin
Nikita Romanovitshin hänen puoleensa. Hän tunnusti hänelle rakkautensa
Jelenaan.
— Kaiken tuon tiedän jo kauan sitten! — Godunov — Arvasin sen jo sinun ensi kerran slobodassa käydessäsi, siitä, miten sinä katsoit Vjasemskiin. Mutta kun minä sitä varten aloin puhua Morosovista, puhuit sinä hänestä vastenmielisesti, vaikka olit hänen ystävänsä. Sinä, ruhtinas, et voi mitään salata. Mitä vain ajattelet, se jo heti näkyy sinun kasvoissasi. Ja sinä puhutkin liian avomielisesti, Nikita Romanitsh, salli minun sen sanoa sinulle. Minä eilen peljästyin sinun tähtesi ja harmistuinkin, kun sinä niin itsepäisesti vastasit tsaarille, ett'et tahdo kirjoittaa itseäsi opritshninaan.
— Mitä minun olisi pitänyt vastata hänelle, Boris Fedorovitsh?
— Sinun olisi ollut tsaaria kiittäminen ja hänen armonsa vastaanottaminen.
— Puhutko sinä leikkiä, Boris Fedorovitsh, vai tottako? Miten minä olisin voinut siitä kiittää tsaaria? oletko itse kirjoitettu.
— Se on toinen asia. Minä tiedän, mitä teen. Minä en vastusta tsaaria; hän ei itse tahdo kirjoittaa minua siihen, niin minä olen itseni asettanut. Mutta sinä kun olisit tullut tsaarin aseenkantajaksi ja olisit ollut tsaarin läheisyydessä, niin siten olisit voinut palvella koko maata. Me olisimme sinun kanssasi pitäneet yhtä ja ehkäpä lyöneet koko opritshninan!
— Ei, Boris Fedoritsh, en minä olisi sitä ymmärtänyt tehdä. Itse sanot, että kaikki näkyy minun kasvoissani.