Alkoivat soittaa iltamessuun. Serebrjani katsoi kauan Jelenan jälkeen. Hän ei kuullut, mitä abbedissa hänelle puhui, ei tuntenut, kun hän otti hänen kädestänsä ja saattoi aituuksen luo. Ääneti istahti hän hevosen selkään, ääneti ajoi Miheitshin kanssa kuusimetsää pitkin. Luostarikellon ääni vihdoin herätti hänen tunnottomuudestansa. Hän nyt vasta käsitti koko onnettomuutensa. Sydämmensä särkyi tuosta soitosta, mutta hän alkoi kuunnella sitä lemmellä, ikäänkuin siinä soisi Jelenan viimeinen hyvästijättö, ja kun tasaiset lyönnit, sulaen yhteen kaukaiseen huminaan, vihdoin katosivat illan ilmaan, näytti hänestä, että kaikki, mikä oli hänelle kallis, temmattiin pois hänen elämästänsä ja yltä ympäri valloitti hänet kylmä, toivoton yksinäisyys…
Seuraavana päivänä jatkoi Nikita Romanitshin sotajoukko matkaansa, joutuen yhä edemmäs tummiin metsiin, jotka, pienillä väliteillä, yhtyivät Bojanskin tuuheihin metsiin. Ruhtinas ajoi joukon edellä, mutta Miheitsh seurasi häntä, uskaltamatta häiritä hänen äänettömyyttänsä.
Ajoi Serebrjani, pää alas vaipuneena, ja kesken synkkiä ajatuksiansa, kesken kaiken toivottomuuden, loisti hänelle, ikäänkuin kaukainen aamurusko, yksi ainoa lohduttava tunne. Se oli tieto, että hän oli elämässään täyttänyt velvollisuutensa, niin paljon kuin taisi, että hän oli astunut suoraa tietä, eikä kertaakaan siitä tahallansa poikennut. Tuo kallis tunne, joka surujen ja onnettomuuksien keskellä asuu, ikäänkuin poisryöstämätön aarre, jokaisen kunniallisen ihmisen sydämessä ja johon verraten kaikki maailman komeus, kaikki, mikä on ihmisten pyrintöjen päämaalina, on tomu ja tuhka!
Ainoastaan tuo tieto teki hänelle elon mahdolliseksi, ja hän, uudistaen muistossaan jäähyväisottonsa kaikki eri seikat, toistaen itselleen Jelenan jokaisen sanan, löysi synkän lohdutuksen ajatuksessa, että tosin olisi tunnotonta iloita nykyaikaan, ja ettei hän tahdo erota veljistänsä, vaan kantaa heidän kanssansa osansa yhteisestä onnettomuudesta.
Godunovin sanat johtuivat hänen mieleensä, ja hän naurahti katkerasti, muistaessansa, millä itseluottamuksella Godunov puhui ihmissydämen tuntemisestansa. "Näkyy", ajatteli hän, "ettei Boris Fedoritsh voi kaikkea tietää. Valtion asiat ja Iivana Vasiljevitshin sydän ovat hänelle tiettyjä; hän tietää edeltäpäin, mitä Maljuta sanoo, mitä joku opritshnikki tekee, mutta niiden tunteet, jotka eivät etsi omaa hyötyänsä, ovat hänelle tuntemattomat".
Ja ehdottomasti Serebrjani muisti Maksimin ja ajatteli, ettei hänen kaimansa olisi niin päättänyt. Hän ei olisi sanonut, ei hän rakkaudesta olisi mennyt Morosovin kanssa naimisiin, hän odottaa sinua! Hän olisi sanonut: kiirehdi, veljeni! älä viivyttele silmänräpäystäkään, älä säästä hevosta, vaan pidätä häntä niin kauvan, kun vielä on aikaa!
Ja ajatellessaan Maksimia, tuntui Nikita Romanitshin yksinäisyys vielä synkemmältä, sillä hän tunsi, ettei kukaan enään niin liki yhdisty häneen, ei kenenkään sielu sula hänen sieluunsa, ei kukaan auta häntä saamaan selvää niin monesta, jota hän rehellisessä sydämessään himmeästi tuntee, mutta jota hän, tapahtumien melskeissä ei ehdi pukea määrättyyn muotoon…
Ja hänen elämänsä on menevä menoansa, huolimatta siitä, jos hänen parhaimmat pyrintönsä sopivat tahi ei, sen raskaisin vaatimuksiin, ja ehkä se vielä kauan kehrää kirjavaa lankaansa, jossa jokaista erityisyyttä, erikseen otettuna, ei voi käsittää, mutta jossa kaikki ilmestykset rippuvat toinen toisistaan, eroittamattomalla siteellä, vuotaen toinen toisestansa välttämättömänä seurauksena.
Serebrjani painoi alas päänsä, heitti irralleen ohjakset ja ajoi käyden synkkään metsään, yhtä synkkään, kuin hänen ajatuksensa. Rosvojen tasaiset askeleet häiritsivät erämaan hiljaisuutta. Sen villit asukkaat, oravat ja kiipeejät, tottumattomat tuossa erämaassa pelkäämään ihmistä, eivät piiloutuneet sotureita nähdessään, vaan kiipesivät ylemmille oksille ja katsoivat sieltä uteliaasti ohitse kulkijoihin. Kirjavat tikat riippuivat kiinni puiden sammalisissa kuorissa, käänsivät punasta päätänsä, katsellen kulkijoita ja alkoivat taas koputtaa kuivaan puuhun.
Yksi sotureista, luonnon juhlallisuudesta innostuneena, alkoi puoli ääneen laulaa, toiset yhtyivät siihen, ja kohta kaikki äänet sulivat yhteen kööriin, jonka sointuisat aallot kaikuivat kauvas tuuheitten puitten alla…