— Ja, — toisti Serebrjani: — kuka on nyt onnellinen! Ei Herra ole armollinen pyhälle Venäjälle, mutta en kuitenkaan ajatellut, että meidän olisi tullut elävinä ijäisesti erota!
— Ei ijäisesti, Nikita Romanitsh, — Jelena surullisesti huokasi, — mutta vain täällä, tässä elämässä. Niin luultavasti piti olla. Eihän meille yksin vain iloa, kun koko maa kärsii suurta surua ja tuskaa!
— Miksi, — Serebrjani lausui synkästi, — miksi en kaatunut tataarin miekasta! Miksi ei tsaari minua mestannut, kun tulin hänelle tunnustamaan. Mitä minulle nyt jää maailmaan?
— Kanna ristisi, Nikita Romanitsh, kuten minäkin. Sinun kohtalosi on helpompi kuin minun, Sinä voit puollustaa isänmaatasi, mutta minä voin ainoastaan rukoilla sinun edestäsi ja itkeä syntiäni!
— Mikä isänmaa? Missä on meidän isänmaamme! — Serebrjani huudahti. — Ketä vastaan on meidän sitä puollustaminen? Ei tatarit, vaan tsaari hävittää isänmaan! Ymmärrykseni on hämmentynyt, Jelena Dmitrievna… Sinä yksin vielä ylläpidit järkeni, nyt on kaikki pimennyt; en näe enää, missä on valhe, missä totuus. Kaikki hyvä hukkuu, kaikki pahuus voittaa! Usein, Jelena Dmitrievna, muistin minä Kurbskin, ja ajoin pois ne syntiset ajatukset, niin kauan, kuin elämälläni oli vielä päämaali, niin kauan, kuin minulla vielä oli voimaa, mutta nyt ei minulla enää ole päämaalia ja voima on loppunut … järkeni hämmentyy…
— Valistakoon sinut Jumala, Nikita Romanovitsh! Siitäkö, että onnesi hävisi, rupeat hallitsijan viholliseksi, käyt koko valtakuntaa vastaan, joka on hänelle alammainen? Muista, että Jumala lähettää meille koetuksia, että voisimme kohdata toinen toisemme toisessa elämässä. Muista, koko entinen elämäsi ja älä valehtele itseäsi vastaan, Nikita Romanitsh!
Serebrjani painoi alas päänsä. Hänessä leimuava vihansa jätti sijaa ankaralle velvollisuuden tunnolle, jossa hän oli kasvatettu ja jonka hän tähän asti piti sydämessänsä pyhänä, ehkä ei aina voinut sille alistua.
— Kanna ristisi, Nikita Romanitsh! — toisti Jelena.— Mene, minne tsaari sinut lähettää! Sinä kieltäysit kirjotuttamasta opritshninaan, ja omatuntosi on puhdas. Mene Venäjän maan vihollisia vaataan; mutta minä en lakkaa rukoilemasta molempien edestä viimeiseen hetkeeni asti!
— Jää hyvästi, Jelena, jää hyvästi, sisareni! — huudahti Serebrjani, heittäytyen hänen luokseen.
Hän kohtasi levollisella katseella Serebrjanin tuskallisen katseen, syleili häntä niinkuin veljeä ja suuteli kolme kertaa, pelvotta ja hämittä, sillä tuossa jäähyväissuutelossa ei enää ollut sitä tunnetta, joka kaksi kuukautta sitä ennen, Morosovin puutarhan aituuksella, oli heittänyt hänet ruhtinaan syliin ehdottomasti ja vasten tahtoansa. — Jää hyvästi! — toisti hän, ja, laskien alas huntunsa, poistui kiireesti kammioonsa.