Jelena ei voinut vastata; hän vain vapisi ja ikäänkuin peljästyksissään katseli ruhtinasta. Kauan molemmat olivat ääneti.

— Kas, — Serebrjani vihdoin lausui, — kas, miten meidän oli toisiamme kohtaaminen!

— Ei meidän sopinut muuten kohdata toisiamme! — Jelena sanoi tuskin kuuluvasti.

— Miksi sinä et odottanut minua, Jelena Dmitrievna? — Serebrjani sanoi.

— Jos minä olisin odottanut sinua, — hän kuiskasi, — ei minulla olisi riittänyt voimia … sinä et olisi päästänyt minua… On muutenkin minulla paljon syntiä, Nikita Romanitsh…

Taas äänettömyys. Serebrjanin sydän löi kovasti.

— Jelena Dmitrievna! — hän sanoi mielenliikutuksesta katkenneella äänellä: — minä otan ikuisesti jäähyväiset sinulta, ikuisesti, Jelena Dmitrievna… Anna minun viimeisen kerran katsoa sinuun … anna viimeisen kerran katsoa sinun silmiäsi … heitä pois huntusi Jelena!

Jelena nosti laihalla kädellänsä mustan vaipan, joka peitti yläpuolen kasvoistansa ja ruhtinas näki hänen lauhkeat, itkusta punaset silmänsä ja kohtasi tutun, siveän katseen, joka oli himmentynyt valvomisesta ja sieluntuskista.

— Hyvästi, Jelena! — hän huusi, langeten kasvoillensa ja kumartaen hänen jalkainsa juureen: — jää hyvästi ijäti! Suokoon Herra minun unohtaa, että me olisimme voineet tulla onnellisiksi!

— Ei, Nikita Romanitsh! — lausui synkästi Jelena, — ei onni ollut meille aiottu! Drushina Andrejitshin veri olisi ollut onnen ja meidän välillä. Minun tähteni hän meni maanpakoon, minä rikoin häntä vastaan, minä olen syyllinen hänen kuolemaansa! Ei, Nikita Romanitsh, me emme olisi voineet olla onnelliset! Ja kuka nyt on onnellinen!