— Arvoisa äiti! — Serebrjani vastasi, käsittämättä hänen pelkoansa, mutta liian levotonna hämmästyäkseen: — arvoisa äiti, laske minut sisar Evdokian luo! Anna minun vain yhden silmänräpäyksen nähdä hänet! Anna minun ottaa häneltä jäähyväiset!
— Ottaa jäähyväiset? — toisti abbedissa: — tahdotkos ainoastaan ottaa jäähyväiset?
— Anna minun ainoastaan ottaa häneltä jäähyväiset, ja annan kaiken omaisuuteni sinun luostariisi!
Abbedissa katsoi häneen epäillen.
— Sinä tulit väkivaltaisesti sisään, sinä nimität itsesi ruhtinaaksi, mutta Jumala tiesi, ken sinä olet! Jumala tiesi, mitä varten tulit… Tiedän opritshnikkien nyt ajavan ympäri luostaria ja surmaavan niiden vanhurskaitten vaimoja ja tyttäriä, joita äsken Moskovassa mestattiin… Sisar Evdokia oli mestatun bojarin puoliso.
— En minä ole opritshnikki! — Serebrjani huusi; — minä antaisin itse kaiken vereni bojaritar Morosovin edestä! Päästä minut bojarittaren luo, arvoisa äiti, päästä minut hänen luoksensa!
Varmaankin näkyi Serebrjanin kasvoissa totuus ja avomielisyys.
Abbedissa rauhoittui ja katsoi häneen sääliväisesti.
— Minä rikoin sinua vastaan! — hän sanoi. — Mutta kiitos Kristukselle ja hänen puhtaalle äidillensä, nyt näen, että erehdyin. Ylistetty olkoon Kristus, ijankaikkinen Kolminaisuus ja kaikki pyhät, ett'et sinä ole opritshnikki! Peljästytti minut portinvartija, minä jo mietin, miten vain pitkittäisin aikaa, että ennättäisimme piiloittaa sisar Evdokian! Vaikeat ajat on meillä, herrani! Ei Jumalan kartanoonkaan maapakolainen saa lymytä! Jos sinä olet Morosovin ystävä tahi sukulainen, niin minä saatan sinut sisar Evdokian luo. Tule minun kanssani tänne, bojari, hautakammion ohitse; hänen kammionsa on aivan keskellä puutarhaa.
Abbedissa saattoi ruhtinaan puutarhan kautta yksinäiseen kammioon, joka oli ruusu- ja kirsimarjapensaiden ympäröimänä. Siellä istui oven edessä penkillä Jelena, mustassa puvussa ja hunnussa. Laskeuvan auringon säteet lankesivat hänen yllensä tiheiden vaahterien kautta ja kultasi hänen ylitsensä niiden kellastuneita oksia. Kesä oli loppumaisillaan; ruusupensaitten viimeiset kukat karisivat; erakon musta puku oli niiden vaaleanpunaisilla lehdillä peitetty, Synkästi katseli Jelena vaahterapuitten keltaisten lehtien hitaista putoamista, ja ainoastaan lähestyvien askeleitten kapse häiritsi hänen mietteitänsä. Hän kohotti päänsä, huomasi abbedissan ja nousi seisoalleen, astuakseen häntä vastaan, mutta, äkkiä nähtyänsä Serebrjanin, huudahti, painoi kätensä rintaan ja laskeusi voimatonna penkille.
— Elä peljästy, lapsukaiseni! — abbedissa sanoi hänelle ystävällisesti, — bojari on sinun tuttavasi, sinun miesvainajasi ystävä, joka tuli ottamaan sinulta jäähyväiset!