— Ei siitä mitään, äitiseni, — Miheitsh jatkoi, — laske meidät sisään. Ilmoita abbedissalle, että ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani on tullut.
Portinvartija katsahti peljäten Serebrjaniin, vetäytyi takaisin ja sulki kiireesti portin.
Kuului, miten hän kiiruusti meni pois, lausuen: "Herra Jesus Kristus, armahda meitä!"
"Mitä tää tietää?" ajatteli ratsupalvelija; "miksi hän pelkää minun herraani?"
Hän katsoi ruhtinaasen ja ymmärsi, että hänen pölyinen sotahaarniskansa, piikkisen pensaston rikkirepimä pukunsa ja levoton katseensa oli peljästyttänyt portinvartijan. Tosin olikin Nikita Romanitshin kasvot niin muuttuneet, että itse Miheitshikin ei olisi häntä tuntenut, jos ei olisi tullut hänen kanssansa yhdessä.
Muutamien minuuttien kuluttua kuului taas portinvartijan askeleet.
— Suokaa anteeksi, herrat, — hän sanoi vapisevalla äänellä portin takaa; — nyt ei abbedissa voi ottaa teitä vastaan; tulkaa huomenna, aamumessua jälkeen.
— Minä en voi odottaa! — Serebrjani kiljasi ja töykäten jalallansa porttiin, rikkoi hän salvat ja astui aitauksen sisään.
Hänen edessänsä seisoi abbedissa, melkein yhtä kalpeana, kuin hän itse.
— Vapahtajan nimessä, — hän lausui vapisevalla äänellä, — seisahdu! Minä tiedän, minkä tähden sinä tulit… Mutta Herra rankaisee murhan, ja viaton veri tulee sinun päällesi!