— Se oli silloin, kun he ottivat kiinni noidan, — huomautti Miheitsh, — niin he hävittivät myös hänen asumuksensa, luulivat siinä löytävänsä aarteen, susi heidät syököön!
Serebrjani katseli hajamielisesti tuota paikkaa ja he ajoivat edemmäs.
Muutamien tuntien kuluttua alkoi metsä harventua. Puitten välissä näkyi valkoinen kivimuuri, ja hoidetulla kentällä oli luostari. Se ei seisonut, niinkuin muut luostarit, korkealla paikalla. Ahtaista rautaristikkoakkunoista ei näkynyt laveita, luostariin kuuluvia maita, ja silmät kohtasivat ylt'ympäri ainoastaan puun runkoja ja kuusien synkkää vihreyttä, joka ahtaana piirinä ympäröi luostarin aitauksen. Paikka oli yksinäinen ja synkkä; luostari näytti olevan köyhä.
Ratsastajat astuivat alas hevosen selästä ja kolkuttivat pieneen porttiin.
Kului muutamia hetkiä; kuului avainten helinää ja lähestyviä askeleita.
— Ylistys Herralle Jesukselle Kristukselle! — sanoi hiljaisesti
Miheitsh.
— Ijankaikkisesta ijankaikkiseen, amen! — vastasi portinvartija-sisar, avaten portin, — Ketä te tahdotte, herrat?
— Sisar Evdokia, lausui puoli ääneen Miheitsh, peljäten sillä nimellä uudestaan repiä herransa sielun haavaa. — Tunnethan sinä minut, äiti kulta, minä äsken kävin täällä.
— Ei, herrani, en tunne; minä olen vasta tänään määrätty portin vartijaksi, mutta minua ennen oli sisar Agnia…
Ja nunna katsoi peljästyneenä äsken tulleihin.