— Miheitsh! — ruhtinas lausui, hetkisen vaiti oltuansa: — saata minut luostariin, tahdon ottaa jäähyväiset häneltä.
Vanhus pudisti päätään.
— Miksi tahdot mennä hänen luo? Elä häiritse häntä enää; hän on nyt sama kuin pyhä. Palatkaamme sotaväen luo ja lähtekäämme suoraan Shisdriin!
— En voi! — Serebrjani lausui.
Miheitsh taas vain pudisti päätään ja toi hänelle toisen hevosistaan.
— Istu tämän selkään, — sanoi hän, huoaten, — omasi on liiaksi uupunut.
He ajoivat, ääneti, luostariin,
Tie kulki koko ajan metsää pitkin. Kohta kuului veden kohinaa ja kaislojen välissä juokseva puro välkkyi tiheän ruohon läpi.
— Tunnetkos tuota paikkaa, ruhtinas? kysyi Miheitsh synkästi.
Serebrjani nosti päätänsä ja näki paikan, jossa ei kauan sitten oli ollut tulipalo. Siellä täällä maa oli kaivettu, mutta rakennuksen jäännökset ja rikkoutunut myllyn ratas osoittivat, että siinä oli ollut mylly.