— Ja kovin on pukumme kulunut, — Koltso huomautti viekkaasti hymyillen ja olkapäitänsä nykäisten.
— Vai niin, eikö Siperian teillä ole ketään, jota voisi ryöstää? — Iivana sanoi tyytymätönnä atamanin itsepintaisuudesta. — Sinä et unohda, näen mä, ainoatakaan taloutesi asiaa; mutta me olemme heikon ymmärryksemme mukaan ajatelleet kaikesta. Pukuja antaa teille Strogonovit; minä olen jakanut tsaarillisen palkkani päälliköille ja sotamiehille. Mutta ettet sinä, herra neuvonantaja, jäisi puvutta, — lahjoitan minä sinulle omat turkkini!
Tsaarin viitattua, toi kaksi hovimestaria kalliit, kultakankaalla päällystetyt turkit ja pukivat sen Ivan Koltson päälle.
— Kielesi on, näen mä, terävä, — Iivana sanoi, — mutta onko sinulla terävä miekka?
— Ei se huono ollut, suuri hallitsija, mutta tylsentyi vähän siperialaisten kalloissa!
— Ota minun aseistostani miekka, mikä sinua enin miellyttää, mutta valitse mielesi mukaan paras. Mutta etpä sinä, luullakseni, liiaksi ujostele!
Atamanin silmät säihkyivät ilosta.
— Suuri hallitsija! — hän huudahti, — kaikista sinun armonosoituksistasi on tämä suurin! Synti olisi minun empiä sinun lahjaasi! Valitsen sinun aseistostasi mitä parhaimman! — Mutta, — hän lisäsi vähän mietittyään, — koska sinä, hallitsija, et säästä miekkaasi, niin salli se viedä sinun tsaarillisessa nimessäsi Jermak Timofejitshille!
— Elä hänestä huolehdi, emme me unohda häntäkään! Mutta jos pelkäät, etten osaa miellyttää hänen armoaan, niin valitse kaksi miekkaa, itsellesi toinen, toinen Jermakille.
— Niin, oikein, hallitsija! — Koltso huudahti ihastuksissaan. — Kyllä me niillä kahdella miekalla palvelemme sinun tsaarillista armoasi!