— Mutta ei miekat ole kylläksi, — Iivana jatkoi. — Te tarvitsette vielä hyvät haarniskat, Sinulle me kyllä koeteltuamme löydämme sopivan, mutta kun emme vaan erehtyisi Jermakista. Millainen hän on vartaloltaan?
— Ehkäpä melkein minun kokoiseni, mutta vahvempi hartioiltaan. Kas, jotenkin tuon pojan kokoinen, — Koltso sanoi, osoittaen erästä tovereistaan, vahvavartaloista nuorukaista, joka, tuotuansa hirmuisen joukon aseita ja heitettyään ne maahan, seisoi hänen takanansa, suu ammollaan, eikä lakannut ihmetellen katsomasta milloin tsaarin kultaista pukua, milloin istuinta ympäröivien rindien komeutta. Koettipa hän ryhtyä keskusteluunkin erään kanssa, saadakseen tietää, eivätkö he kaikki ole tsarevitshejä. Mutta rindi katsoi häneen niin ankarasti, ettei hän uudistanut kysymystään.
— Tuokaa tänne, — tsaari sanoi, suuri, kotkan kuvalla koristettu haarniska, joka riippuu aseistossa ensimäisellä paikalla. Me koetamme sitä tuon suurisilmäisen päälle.
Kohta tuotiin raskas rautainen haarniska, varustettu vaskisella reunuksella hihojen ympärillä ja helmassa, ja kaksipäisellä kotkalla rinnassa ja seljässä.
Tuo pantsaripaita oli taidokkaasti taottu ja herätti kaikkialla ihastuksen kuiskeen.
— Pue se päällesi, hylkiö! — tsaari sanoi.
Nuorukainen teki niin, mutta, ehkä kuinka koetti, ei hän sopinut siihen ja työnsi kätensä ainoastaan hihojen puoliväliin.
Joku kauan sitten unohdettu muisto lensi Iivanan päähän.
— On kyllin, — Koltso sanoi, tarkoin silmillään seuraten nuorukaista, — riittää jo pingoittaa tsaarin pantsaria! Vieläpä sen rikot, karhu! Hallitsija — hän jatkoi, — haarniska on hyvä ja sopii Jermak Timofejitshille, mutta tuo ei sovi siihen sen vuoksi, että kourat estävät. Sellaisia kouria, kuin hänellä, ei ole kellään.
— Noh, näytäpäs nyrkkisi! Iivana sanoi katsoen uteliaasti poikaan.