Mitka hymyili typerästi.
— Minä en ensinnä tuntenut sinua, pöllö, mutta nyt muistan naamasi!
— Mutta minä muistin sinut heti! — Mitka vastasi tyytyväisen näköisenä, — sinä istuit silloin ylennyksellä aivan kentän laidassa!
Tällä kertaa purskahtivat kaikki nauruun.
— Kiitos sinulle, — Iivana lausui, — ettet unohtanut minua, alhaista miesparkaa. Noh, miten sinä otit kiinni Mametkulan.
— Heittäysin hänen päällensä vatsalleni! — Mitka vastasi välinpitämättömästi, eikä ymmärtänyt, mistä syystä kaikki taas nauraa hohottivat.
— Niin, — Iivana lausui, katsellen Mitkaa, — kun tuommoinen kontio heittäypi päälle, niin ei ole helppo päästä hänen altansa pois. Muistan kyllä, miten hän musersi Homjakin. Miksi sinä silloin lähdit pois kentältä? Ja miten sinä jouduit Siperiaan?
Atamani työkkäsi salaa kyynäspäällään Mitkaa, että tämä olisi vaiti, mutta hän käsitti sen päinvastoin.
— Tuo minut vei pois kentältä! — hän sanoi atamania sormellaan osoittaen.
— Hänkö sinut vei? — Iivana Vasiljevitsh lausui, katsoen hämmästyneenä Koltsoon. — Mitenkä, — hän jatkoi tarkemmin katsoen häneen, — sinähän sanoit olevasi ensi kerran tässä seudussa? Odotapas, veikkoseni, ehkäpä olemmekin vanhat tuttavat. Etkö sinä minulle kerran kertonut Golubinin kirjasta? Niin juuri, sinähän Serebrjanin vankilasta veit. Miten sinä, hurskas mies sait näkösi jälleen? Missä kävit Jumalaa rukoilemassa? Minkä Pyhän jäännöksiä suutelit?