Ja iloiten Koltson hämmingistä, tsaari iski häneen läpitunkevan, tutkijan katseen. Koltso loi silmänsä maahan.
— Noh, — tsaari vihdoin sanoi, — mikä on ollut, se on mennyt, ja mikä on mennyt, sen yli on ruoho kasvanut. Sano minulle ainoastaan, miksi sinä Rjasanin tappelun jälkeen et tullut muitten rosvojen kanssa tunnustamaan minulle rikoksiasi.
— Suuri hallitsija, — Koltso vastasi ottaen kaiken miehuutensa avuksi, — en silloin vielä ansainnut sinun suurta armoasi. Minua hävetti tulla sinun silmäisi eteen ja kun ruhtinas Nikita Romanitsh toi sinun luoksesi toverini, palasin minä Volgan rannoille, Jermak Timofejitshin luo, ajatellen: eiköhän Jumala salli minun tehdä sinulle uutta palvelusta.
— Mutta sillä aikaa varastit rahavarastoni laivoista ja ryöstit kisilbashi lähettilääni Moskovan tiellä.
Iivana Vasiljevitshin katse oli enemmän pilkallinen kuin julma. Vanjuha Perstenin, tahi Ivan Koltson rohkean yrityksen jälkeen oli jo kulunut seitsemäntoista vuotta, ja tsaarin kostonhimo ei kestänyt niin kauvaa, kun ei hänen itserakkauttansa oltu loukattu.
Koltso näki Iivanan kasvoista ainoastaan halun pilkata häntä. Siitä päättäen painoi hän alas päänsä ja silitteli niskaansa, pidättäen viekkailla huulillansa tuskin huomattavan hymyn.
— On tapahtunut jos jotakin, suuri hallitsija, — hän lausui puoliääneen, — olen syyllinen, sinun armosi.
— Hyvä, — Iivana sanoi, — sinä Jermakin kanssa olette sovittaneet rikoksenne ja nyt on kaikki entinen unohdettu, mutta jos sinä ennen olisit sattunut minun käsiini, niin, — elä pane pahaksesi!
Koltso ei vastannut mitään, mutta ajatteli itsekseen: "sentähdenpä en minä silloin tullutkaan sinun luoksesi, suuri hallitsija!"
— Odotahan, Iivana jatkoi, — täällä on, luultavasti ystäväsi!