— Hei! — hän lausui, kääntyen hovilaisiin, — onko täällä tuo rosvojen päällikkö, mikä hänen nimensä onkaan? Nikita Serebrjani?
Puhe kuului joukossa ja riveissä syntyi liikettä, mutta ei kukaan vastannut.
— Kuuletteko? — Iivana toisti ääntänsä korottaen, — minä kysyn, onko tuo Nikita täällä, joka pyrki Shisdraan palvelemaan rosvojen kanssa?
Tsaarin toisen kerran kysyttyä astui esiin vanha bojari, joka oli ennen ollut sotapäällikkönä Kaluugassa.
— Hallitsija, — hän sanoi, syvästi kumartaen, — hän, jota kysyt, ei ole täällä. Seitsemäntoista vuotta sitten, samana vuonna kun hän tuli Shisdraan, tappoivat tatarit hänet ja hänen kanssansa kaatui koko hänen sotaväkensä.
— Tottako? — Iivana lausui, — ja minä kun en tiennytkään! Noh, hän jatkoi, kääntyen Koltsoon: — kun ei, niin ei, mutta minä olisin tahtonut saattaa teidät yhteen ja katsoa, miten te suutelisitte!
Atamanin kasvoissa näkyi suru.
— Onko sinun sääli toveriasi, vai mitä? — Iivana kysyi pilkaten.
— On, hallitsija! — Koltso vastasi, pelkäämättä tsaarin vihastumista siitä.
— Jaa, lausui tsaari ylönkatseella, — niin sen sopii olla; veli on vertainen ainakin!