— Nyt on tarpeeksi koeteltu, tytöt, — vastasi Jelena ystävällisesti: — kokonaisen tunnin olette jo koristelleet ja käännelleet minua, nyt on tarpeeksi.
— Panehan vielä ainoastaan tämä kaulakoriste kaulaasi. Kun panet koristeet kaulaasi, tulet, ihan totta, vallan sen näköiseksi, kuin pyhäinkuva kehässään!
— Herkeä, Pashenjka, häpeä on puhua sellaista syntiä!
— No, jollet tahdo koristaa itseäsi, bojaritar, niin eikö ruveta leskisille tahi sokkosille? Etkö tahdo kaloja ruokkia tahi keinua kiikuissa? Vai tahdotko että lauletaan sinulle jotakin?
— Laula minulle, Pashenjka, laula minulle se laulu, jonka taannoin lauloit, kun marjoja poimitte!
— Ja bojaritar, armas käskijäni, mitä siinä laulussa on hupaista! Se on surullinen laulu, ei iloinen.
— Ei haittaa; minua haluttaa kuulla sitä; laula minulle, Pashenjka!
— Kuten suvaitset, bojaritar; kun niin tahtonet, — laulan; älä vain jälestäpäin toru minua, jos mielesi kävisi murheelliseksi. No, te ystävättäreni, säestäkää!
Tytöt istuutuivat piiriin, ja Pashenjka alotti valittavalla äänellä:
Ah, jos ei pakkanen kukkia pannut ois,
Niin talvellakin ne kukkia vois;
Ja murhe mieltän ei murtaisi,
En mitäkään minä surisi,
En istuisi tässä sortuneena
Jo katsoisin aukeita vainioita…
— — — — —