Kävin huoneiden, uusien huoneiden halki,
Kohotin sopuliturkkiani.
Ettei turkkini kahajaisi,
Ettei näppini kilahtaisi,
Ei kuulisi appi-ukkoseni,
Sanoisi pojalleen, minun miehelleni!
Pashenjka katsoi bojarittareen. Kaksi kyyneltä vieri hänen silmistään.
— Ah, minua hönttiä! — sanoi Pashenjka: — mitä olen tehnyt. Omaksi mieliharmikseni tottelin bojaritarta! Kuinka onkaan mahdollista, bojaritar, että sattuu juuri sellaisia lauluja laulamaan?
— Halupa sinun on niitä osatakin! — puuttui puheesen Dunjaska, vilkassilmäinen tyttö, jolla oli mustat kulmakarvat.
— Annahan minä laulan laulun, en semmoista kuin sinä! niin katso, enkö saa bojaritarta iloiseksi!
Ja hypähtäen pystyyn Dunjaska nojasi toisen kätensä kylkeen, toisen kohotti ylös, kallistui hiukan sivulle, ja keveästi nuokkuen, alkoi laulaa:
Pantelei-herra pihalla käy,
Laajalla kartanolla kävelee,
Näädän-nahkanen turkki maata laahaa,
Sopulilakki hänellä on päässään.
Ja Herran armo hänellä on ijäti;
Tyttönsä katsoo uudinten alta,
Herrat katselivat kaupungista,
Rouvat häntä kamareistaan katsoo,
Herrat sanoo: ken tuo tuommoinen?
Rouvat sanovat: kukahan tuo herra on?
Mut tytöt lausun: oma kultain on!
Dunjaska lopetti ja purskahti itse nauruun. Mutta Jelenan kävi mieli vielä raskaammaksi. Hän ponnisti vastaan, kätki kasvonsa käsiin ja hyrskähti itkuun.
— Kas siinä nyt sinun laulusi! — sanoi Pashenjka. — Mitä meidän nyt on tekeminen! Jos Drushina Andrejevitsh näkee bojarittaren itkeneet silmät, niin meihin suuttuu: ettekö, tyhmät ymmärrä häntä huvittaa! hän sanoi.
— Tyttö-kullat! — sanoi äkkiä Jelena, heittäytyen Pashenjkan kaulaan: — auttakaa minua itkemässä, vuodattakaa kyyneleitä kanssani!