— Mutta mikä sinuun on tullut, bojaritar? Mistä niin äkkiä aloit surra katkerasti?
— En äkkiä, tytöt! Jo aamusta alkaen olin surullinen. Kun aamukellot alkoivat soida, ja minä huoneestani näin, kuinka kansa iloisesti riensi kirkkoon, niin tytöt, mieleni kävi raskaaksi … ja nytkin vielä sydämeni on pakahtua … ja siellä kuitenkin päivä tuli niin kirkas, niin aurinkoinen, ja vielä kaikki nämä koristeet, jotka päälleni puitte… Riisukaa päältäni rannerenkaat, tytöt, riisukaa kokoshnik, palmikoikaa hiukseni teidän tapaanne, niinkuin tytöt pitävät!
— Mitä sinä ajattelet, bojaritar, millainen synti! palmikoida hivuksensa tyttöjen tapaan! Jumala varjelkoon! Saisipahan Drushina Andrejevitsh tietää!
— Ei, bojaritar, se on syntiä! Sinun on valta käskeä, mutta me emme ota sitä omalletunnollemme.
"Onkohan mahdollista," Jelena ajatteli, "että on syntiä muinaista muisteleminenkin."
— Olkoon niin, — hän sanoi, en otakkaan kokoshnikkiä päästäni, vain tule tänne, Pashenjkani! Minä palmikoitsen hivuksesi, niinkuin muinoin minun palmikoittiin.
Pashenjka, ilosta punastuen, asettui polvilleen bojarittaren eteen. Jelena päästi hänen hiuksensa valloilleen, jakoi ne kahteen osaan ja alkoi palmikoida leveätä venäläistä lettiä yhdeksästä, kymmenestä säikeestä. Paljon siihen vaadittiin taitoa. Täytyi levittää niin löysästi kuin suinkin, jotta palmikko, verkon tapaisena, peittäisi koko niskan ja sitten putoaisi selkää pitkin, huomaamatta kaveten. Jelena työskenteli ahkerasti toimessaan. Siirrellen sormiensa välissä säikeitä, hän taidokkaasti niihin punosi helminauhoja.
Vihdoin palmikko oli valmis. Bojaritar sitoi päähän kolmikulmaisen lettinauhan ja kiinnitti siihen kalliita sormuksia.
— Valmis, Pashenjka, hän sanoi, iloiten työstään.
— Nouseppas, käyppä edessäni! — No, katsokaa, eikö totta, palmikko on kauniimpi kuin kokoshnik?