— Kaikki aikanaan, bojaritar. — vastasivat tytöt nauraen: Dunjaskapa ei panisi vastaan käyttää kokoshnikkiakaan!
— Heretkää, pilkkakirveet! — Dunjaska vastasi.
— Minulta saisi jäädä vaikka ikipäiväksi palmikko purkaamatta! Mutta tunnenpa minä sellaisia, jotka eivät voi ottaa silmiään bojarin huoneenhaltijasta.
Tytöt purskahtivat ääneen nauramaan, mutta toiset tulivat hämilleen ja punehtuivat. Näkyi, että huoneenhaltija todellakin oli reipas poika.
— Kumarru, Pashenjka, — bojaritar sanoi: — minä sidon sinulle vielä helminauhan… Tytöt, tänäänhän on Johannes Kastajan päivä, tänään vellamonneidotkin päänsä palmikoitsevat!
— Eivät tänään, bojaritar, vaan Semikin päivänä,[6] ja helluntaina vellamonneidot palmikoivat hivuksensa. Johannes Kastajan päivänä he juoksentelevat hivukset hajallaan ja houkuttelevat ihmisiä pois sananjoista, jottei kukaan poimisi niiden kukkia.
— Jumala heidän kanssansa! — Pashenjka sanoi; vähänkö tapahtuukaan
Johannes Kastajan päivänä, älköön Jumala saattako niitä näkemään.
— Sinä pelkäät vellamonneitoja, Pashenjka?
— Kuinka en niitä pelkäisi! Tänään on metsäänkin vaarallista mennä, oli se sitten helluntaina tai vellamonneitojen viikolla. Tyttöä he alkavat kutkuttaa ja poikaa vaivuttavat rakkaudella!
— Puhut, mutta itse et tiedä! — keskeytti hänet toinen tyttö. — Mitä vellamonneitoja Moskovan tienoilla on! Eihän täällä ole heidän pesäpaikkaansakaan. Vaan Ukrainassapa, siellä on toinen seikka: siellä on vellamonneitoja turmioksi asti. Kerrotaan, että monelta hyvältä ja uljaalta pojalta ovat järjen vieneet. Kerran, kun vain sattuu näkemään vellamonneidon, niin kuolemaansa asti häntä ikävöitsee; jos on nainut, heittää vaimonsa ja lapset, jos on naimaton, unohtaa kultasensa.