Jelena Dmitrijevna oli suudellut nuorta bojaria! Viekas vaimo oli pettänyt vanhan miehensä! Hän oli unohtanut valansa, jonka oli vannonut Jumalan edessä! Kuinka hän nyt näyttäytyy Drushina Andrejevitshille?
Hänen silmistään Morosov arvaa kaikki. Eikä hän ole sellainen mies, että antaisi hänelle anteeksi! Ei ole kallis bojarille henki, kallis on hänelle hänen kunniansa! Tappaa hänet vanhus, tappaa sekä vaimon että Nikita Romanovitshin!
VI Luku.
Vastaanotto.
Morosow tunsi ruhtinaan jo pienestä pojasta, mutta he olivat kauaksi aikaa kadottaneet toisensa näkyvistä. Kun Serebrjani läksi Litvaan, Morosow oli voivodana jossain kaukaisessa maakunnassa; he eivät olleet nähneet toisiaan kymmeneen vuoteen, mutta Drushina Andrejevitsh ei ollut paljon muuttunut; hän oli ripeä kuin ennenkin, ja ruhtinas olisi ensi silmäyksellä tuntenut hänet kaikkialla, sillä vanha bojari oli niitä ihmisiä joiden muoto painuu syvästi muistiin. Yksin hänen mahtava vartalonsa jo herätti huomiota. Hän oli koko päätään pitempi Serebrjania. Tummanvaaleat hivuksensa, joissa oli vahvasti harmaita karvoja, valuivat epäjärjestyksessä viisaalle, usean naarmun uurtamalle otsalle. Tuuhea, melkein kokonaan harmaa partansa peitti puoliväliä rintaa. Tummien, riippuvain kulmakarvain alta loisti läpitunkeva katse, ja huulien ympärillä leikki ystävällinen hymy, josta saattoi päättää hänen olevan avomielisen. Hänen liikkeissään ja uljaassa astumisessaan oli jotain leijonamaista, jonkinlaista omituisen tyyntä vakavuutta, arvokkaisuutta, hätäilemättömyyttä ja itseensä luottamusta. Katsoessaan häntä, jokainen olisi sanonut: hyvä on olla sovinnossa tämän miehen kanssa. Ja samalla kertaa olisi jokainen ajatellut: ei ole hyvä hänen kanssaan riidellä. Todellakin oli Morosovin piirteitä tarkastaissa helppo arvata, että hänen tyynet kasvonsa vihastuksen hetkinä saattoivat muuttua hirvittäviksi. Mutta ystävällinen hymyilynsä ja avoin, teeskentelemätön sydämellisyytensä pian poistivat tämän tunteen.
— Terve, ruhtinas, terve kallis vieras! Kiitos tulemastasi! Morosov sanoi, viedessään Serebrjanin isoon, hirsiseen tupaan, jossa oli kaakeleista tehty tulisija, pitkiä, tammisia lavitsoita, kalliita aseita seinillä sekä paljous kultaisia ja hopeaisia astioita, kauniisti asetettuina leveille hyllyille.
— Terve, terve, ruhtinas! — Kas, millaisen vieraan Jumala minulle lahjoitti! Muistan minä sinut, Nikitushka, pienestä pahasta saakka! Ah, hurjapa sinä olit, ei muuta voi sanoa. Kun sattui, että pojat rupesivat linnasille, niin sääli sitä puolta, joka oli sinua vastassa! Lensit juuri kuin valkonen haukka, ja kun nuori veresi kuohahti, vihastuit kuin karhunpoika, — anna anteeksi, Nikita Romanovitsh, sopimaton sanani! Niinpä aloit läimäyttää kumoon, — kenen oikealle, kenen vasemmalle, — oikeinpa oli hauska katsella! No, onpahan sinusta sukeutunutkin uljas mies, ruhtinas! Kuullut olen sinun sankaritöistäsi Litvanmaassa! Annoitpas sinä noita vihollisiamme selkään, kuten muinoin poikia kuritit!
Ja Morosow hymyili iloisesti, ja hänen leijonankaltaiset kasvonsa loistivat lempeästi.
— Mutta muistatko, Nikitushka, — hän jatkoi, tarttuen toisella kädellään ruhtinasta olkapäähän, — muistatko, kuinka sinä et missään leikissä suvainnut petosta? Jos kenen kanssa menit painisille, tahi rupesit nyrkkitaisteluun, annoit ennen lyödä itsesi maahan, kuin kamppasit, tahi teit jotain muuta sopimattomuutta. Kaikkea saatoit kärsiä, mutta vilppiä et sallinut itsessäsi etkä muissa.
Ruhtinas alkoi käydä tuskalliseksi Morosovin läsnäollessa.