Turhaa on totuutta salata, julma oli Iivana Vasiljevitsh, mutta olihan Jumala itse asettanut hänet hallitsijaksemme, ja näköään oli se Jumalan tahto, että tsaari rankaisi meitä, puhdistuaksemme synneistämme. Me kokoonnuimme neuvottelemaan ja päätimme kaikki miehissä lähteä tsaaria etsimään, heittäytyä hänen jalkoihinsa ja itkeä. Olimme saaneet tietää tsaarin pysähtyneen Aleksandrovskajan kauppalaan, ja on siihen kauppalaan täältä päälle kahdeksankymmentä virstaa. Rukoiltuamme Jumalaa, läksimme. Kun kaukaa näimme kauppalan, vielä kerran rukoilimme; alkoi tuntua kamalalta, ei sen takia, että tsaari surmauttaisi meidät, vaan sentähden ettei hän päästäisi meitä puheilleen. Mutta ei mitään tapahtunut. Tsaari laski meidät luokseen. Kun astuimme sisään, niin, uskotko, bojari, emme tunteneet Iivana Vasiljevitshia! Kasvotkaan eivät olleet hänen, ja tukka ja parta olivat melkein kokonaan lähteneet. Mikä häneen oli tullut? Tsaari on, eikä kuitenkaan ole tsaari! Kauan hän puheli kanssamme: soimasi meitä olemattomista kavaluuksista, luetteli meille kaikki rikoksemme, joita itse emme tienneet tehneemme, ja sanoi vihdoin, että ainoastaan hurskasten piispojen rukouksesta ryhdyn taas hallitukseen, mutta sen teen yhdellä ehdolla. Sitten ojensi armollisesti kätensä suudellaksemme ja päästi meidät menemään.
— Ja minkä ehdon hän säilytti itselleen? — kysyi Serebrjani.
— Kohtapa näet, ruhtinas; kuuntele: kului viikkoa kolme, Iivana Vasiljevitsh saapui Moskovaan. Syntyi suuri ilo, sellainen ilo, ettei pääsiäisenäkään moista ole. Nyt kutsutti hän meidät sekä papiston neuvoskokoukseen. Kun olimme kokoontuneet, selitti hän meille, että minä ainoastaan sitä varten otan hallituksen vastaan, jotta rankaisisin pahantekijöitäni, julistaisin epäsuosioni kavaltajille, anastaisin heidän talonsa ja tavaransa, ja jottei metropoliitta eivätkä virkakunnat enää suotta kiusaisi minua armopyynnillään. Otan itselleni, hän sanoo, henkivartijaston ja otan omiksi tarpeikseni erityisiä kaupunkeja ja rakennuksia ja itse Moskovassa erityisiä katuja. Ja ne kaupungit ja kadut ja oman henkivartijaston nimitän, hän sanoo, opritshninaksi, mutta kaikki muu on semshtshina. Mutta bojarit ja metropoliitta eivät saa sekaantua minun yksityisiin kotiaskareihini. Ja sillä ehdolla, hän sanoo, ryhdyn hallitukseen! — Siitä päivin alkoi hän koota uusia ihmisiä, ja kaikki sellaisia, jotka eivät olleet ylhäistä sukua, ja jotka vannoivat, etteivät olleet minkäänlaisissa tekemisissä bojarien kanssa. Näille luovutti hän kaiken maan, kaikki talot ja tavarat, jotka oli ryöstänyt omiksi tarpeikseen; mutta entiset omistajat, arviolta parikymmentä tuhatta, karkoitti hän opritshninasta juuri kuin luontokappaleita. Tosiaankin, Nikita Romanovitsh, näinhän sen omin silmin, mutta en vielä ottaisi uskoakseni! Nyt kulkevat kautta pyhän Venäjän nuo pirulliset, verenhimoiset joukkiot luutineen ja koiranpäineen; polkevat totuutta, eivät käväise kavaluutta, vaan Venäjän kunniaa; eivät purase hallitsijan vihollisia, vaan hänen uskollisia palvelijoitaan, — eikä heitä vastaan ole missään tuomioistuinta eikä tutkintoa!
— Mutta minkätähden suostuitte siihen ehtoon? — huomautti Serebrjani.
— Kuinka, ruhtinas? Voiko tsaarille mitään määrätä? Eikö hän ole
Jumalasta?
— Tietysti hän on Jumalasta. Mutta hänhän itse juuri kysyi teiltä?
Miksette sanoneet hänelle, ettette tahdo opritshninaa?
— Mutta jos hän uudestaan olisi lähtenyt? Miten silloin olisi käynyt? Ilman hallitsijaa olisi ollut jääminen, niinkö? Ja mitä kansa olisi sanonut?
Serebrjani rupesi miettimään.
— Niin, — hän lisäsi, oltuaan hetken ääneti: — hallitsijatta ei olisi voinut olla. Mutta mitähän te nyt odotatte? Minkätähden ette sano hänelle, että opritshninasta koko maa häviää? Miksikä katselette kaikkia ja vaikenette?
— Minäpä en vaikene, ruhtinas, — vastasi Morosov arvokkaasti. — En koskaan ole salannut tunteitani; siksipä nyt olenkin epäsuosiossa. Kutsuttakoon tsaari minut luoksensa, en ole vaikeneva; mutta hän ei kutsu minua. Meikäläisiä ei ole enää hänen läheisyydessään. Katsoppas, kellä ympäröitsi itsensä? Keitä vanhoja sukuja on hänen ympärillään? Ei ole vanhoja sukuja! Kaikki ovat alhaissäätyisiä heittiöitä, joiden isät eivät olisi kelvanneet meidän isillemme orjiksi! Ota sattumalta kenen mielit. Basmanovit, isä ja poika — enpä tiedä, kumpiko on inhottavampi! Maljuta Skuratov — puoleksi teurastaja, puoleksi peto, ikuisesti verellä tahrattu; Boris Godunov — hän möisi isänsä ja äitinsä ja vieläpä antaisi lapsensa väliin, jos vaan voisi kiivetä vähän korkeammalle, pistää sinulle puukon kurkkuusi, ja vieläpä kumartaakin. Yksi siellä ainoastaan on ylhäistä sukua — ruhtinas Afanasi Vjasemski. Hän on häväissyt sekä itsensä että meidät kaikki, se kirottu! Mutta mitäpä hänestä!