— Kuinka? Eikö tsaari olekaan Kremlissä?
— Ei, ruhtinas, ei ole Kremlissä. Me olemme vihoittaneet Jumalaa, hallitsija on meidät hyljännyt, on palannut Aleksandrovan kauppalaan, elää siellä suosikkineen, älköön heille olko armoa eikä anteeksiantamusta.
— Jos niin on, niin jää hyvästi, bojari, täytyy kiirehtiä. En ole vielä kotonanikaan ollut. Katselen pikkusen siellä, ja huomenna, päivän valjetessa, lähden kauppalaan.
— Älä matkusta, ruhtinas!
— Miksikä en, bojari?
— Et tuo päätäsi mukanasi, Nikita Romanitsh.
— Se riippuu Jumalan tahdosta, bojari; mikä on tapahtuva, se tapahtuu!
— Kuule, Nikita Romanitsh. Sinä kyllä unhotit minut, mutta minä muistan sinut pojasta saakka. Isävainajasi eli minun kanssani käsi kädessä, sydän sydäntä vasten. Hän on kuollut, Jumala olkoon hänelle armollinen, ei kukaan sinua varoita, ei kukaan anna neuvoja, eikä sinun kohtalosi ole kadehdittava, sen Jumala tietää. Jos lähdet kauppalaan, ruhtinas, niin perikatoon joudut, pääsi menetät.
— Mitäs tehdä, bojari, minulle näyttää syntyessäni niin määrätyn!
— Nikitushka, jää tänne, minä suojelen sinua. Ei kukaan sinua etsi, orjani eivät sinua petä, sinä olet oleva talossani kuin oma poikani!