Talonpojat nauraa hohottivat.
Äkkiä kajahti läpitunkeva huuto. Noin kahdentoista vanha poika, ylt'yleensä veressä, syöksyi piiriin.
— Pelastakaa! kätkekää! — huusi hän, tarttuen talonpoikain vaatteisin.
— Mikä sinun on, Vanja? miksikä rääkyt? Kuka sinua on lyönyt. Eiväthän toki opritshnikit?
Silmänräpäyksessä molemmat piirit olivat kokoontuneet yhteen ryhmään; kaikki ympäröivät poikaa; mutta pelosta hän tuskin voi puhua.
— Tuolla, tuolla, — änkytti hän vapisevalla äänellä, — ryytimaiden takana, minä paimensin vasikoita … silloin he tulivat ja alkoivat teurastaa vasikoita, hakata sapeleilla. Tuli Dunjka,[2] rupesi rukoilemaan heitä; he ottivat Dunjkan, laahasivat mukaansa, mutta minua…
Uudet huudot keskeyttivät poikaa. Naisia juoksi kylän toisesta päästä…
— Onnettomuus! onnettomuus! — huusivat he: — opritshnikit! juoskaa, tytöt, kätkeytykää ruispeltoon! Dunjkan ja Aljonkan sieppasivat, ja Sergevaan löivät kuoliaaksi.
Samalla hetkellä näkyi joukko ratsastajia, noin viisikymmentä miestä, sapelit pystyssä. Heidän edellään karahutti mustapartainen, reipas nuorukainen punasessa kauhtanassa, ilveksennahkaisessa lakissa, joka oli reunustettu kultakankaalla. Hänen satulaansa oli sidottu luuta ja koiranpää.
— Goida! Goida! — huusi hän. Pistäkää karja kuoliaaksi, tappakaa talonpojat, ottakaa tytöt kiinni, polttakaa kylä! Minun jälkeeni, pojat! Ei ketään saa säästää!