— On, on! — toistivat tuonempana olijat.
— Ei ole! — sanoi yksi ääni.
Syntyi hälinää opritsnikkien kesken.
— Kuka sen sanoi? Ken lausui sen sanan? Kuka sanoo, että hallitsian tuomio on väärä? — kuului kaikkialta.
Kaikkein kasvoissa kuvautui hämmästystä, kaikki silmät säihkyivät harmista. Ainoastaan yksi, julmin, ei osoittanut vihastusta. Maljuta oli kuolon kalpea.
— Kuka sanoo, että minun tuomioni on väärä — kysyi Iivana, koettaen tehdä muotonsa niin tyyneksi kuin mahdollista. — Joka sen sanoi, astukoon silmieni eteen.
— Hallitsija! — äännähti Maljuta, kovasti liikutettuna, — kunnon palvelijoittesi joukossa on nyt paljon juopuneita, paljon sellaisia, jotka puhuvat muistamatta, järkeään kysymättä. Älä käske etsiä sitä juomaria, hallitsija! Kun selviää, ei itse usko, minkälaisia puheita humalapäissään lasketteli!
Tsaari katseli Maljutaa epäluuloisesti.
— Isä paraklisiarkka! — hän sanoi, naurahtaen, — kauanko siitä on, kun sydämesi heltyi?
— Hallitsija! — jatkoi Maljuta; älä käske… Mutta oli jo myöhäistä.