— Hyvin vastasit, Nikita! — hän sanoi, nyykäyttäen hyväksyvästi päätänsä. En sitävarten ole asettanut opritshninaa Venäjään, että palvelijani tappaisivat viattomia ihmisiä. Ne ovat asetettuina, juuri kuin hyvät koirat, varjelemaan lampaitani raatelevilta susilta, jotta Jumalan hirmuisena tuomiona voisin lausua profeetan sanoilla: tässä olen, ja ne, jotkas minulle annoit, Herra! Hyvin vastasit. Sanon koko mailman kuullen: sinä sekä Boris, te yksinänne olette minut tunteneet. Toiset eivät niin ajattele, nimittävät minua veren imijäksi, minä, vuodattaessani verta, kylven kyyneleissä! Veren näkevät kaikki, se on punanen, pistää jokaisen silmiin, mutta sydämmeni itkua ei kukaan näe, kyyneleet putoavat värittöminä sieluuni, mutta, juuri kuin palava pihka, syövät ja polttavat sitä joka päivä! (Ja näitä sanoja puhuessaan tsaari nosti ylös silmänsä syvän surun valtaamina). Niinkuin muinoin Rakel, — hän jatkoi, (ja hänen silmänsä piilottuivat otsan alle), — niinkuin muinoin Rakel itki lapsiaan, niin minä, suuri syntinen itken kavaltajoitani ja pahantekijöitä. Vastauksesi oli hyvä, Nikita. Minä annan sinulle rikoksesi anteeksi. Päästäkää hänen siteensä. Mene tiehesi, Terjoshka, sinua ei tarvita… Tahi älä, odota pikkasen!
Iivana kääntyi Homjakkiin.
— Vastaa, — hän sanoi tuimasti, — mitä te hurjaan tapaanne
Medvedevkassa teitte?
Homjak katsahti kieroon Terjoshkaan, sitten Serebrjaniin, kynsi sitten korvallistaan.
— Ärsytimme pikkasen talonpoikia! — vastasi hän puolittain viekkaasti ja röyhkeästi; — ei ole mitään syntiä salattavana; siinä olemme rikkoneet, että ahdistimme niitä, jotka ovat sinun epäsuosiossasi. Sillä, hallitsija, kylä on bojari Morosovin!
Iivanan julma katse heltyi. Hän naurahti.
— Mitä, — hän sanoi, — oletko tyytyväinen ruhtinaan antamaan löylytykseen? Luulen sen riittävän sinulle? Oli miten oli, sinullekin annan anteeksi. Saat mennä, Terjoshka, näkyypä sattuneen sellainen päivä!
Iivanan armollinen käytös Serebrjania kohtaan herätti maalaisbojareissa mielihyvän kuiskeen. Tsaarin herkkä korva kuuli tämän kuiskeen, ja hänen epäluuloinen ymmärryksensä selitti sen omalla tavallaan. Homjakin ja Terjoshkan mentyä salista, Iivana heitti läpitunkevan katseen maalaisbojareihin.
— Älkää luulko, — sanoi hän ankarasti, — nähdessänne tuomioni, että olen ruvennut teitä pilaamaan! — Ja samassa hänen rauhattomassa sielussaan syntyi ajatus, että kenties Serebrjanikin pitää hänen laupeuttaan heikkoutena. Tällä hetkellä hän katui antaneensa hänelle anteeksi ja tahtoi parantaa virheensä.
— Kuule! — hän virkkoi, silmäillen ruhtinasta: — minä armahdin sinua tänään rehellisen sanasi tähden, enkä anteeksiantamustani peruuta. Mutta tiedä, että jos teet jonkun uuden rikoksen, rankaisen sinua vanhastakin. Silloin sinä, kun tunnossasi tunnet vääryytesi, älä yritä pakenemaan Litvaan tahi kaanin luo, kuten toiset tekevät, vaan vanno nyt minulle, että missä oletkin, sinä kaikkialla odotat sitä rangaistusta, jonka minä katson hyväksi sinulle määrätä.