— Minun on jo aikoja sitten tukala teidän kansaanne, isä; itse sen tiedät, mutta minä en luottanut itseeni, hamasta lapsuudesta olen joka taholta vain kuullut, että tsaarin tahto on Jumalan tahto, ettei ole suurempaa syntiä, kuin ajatella toisin kuin tsaari. Sekä isä Levki että kaikki slobodan papit ripissä selittivät minulle suureksi synniksi, etten ajattele teidän tapaanne. Vasten tahtoani tulin toisinaan miettineeksi, olenko minä yksin oikeassa, te kaikki väärässä? Pakosta jätin lähtemättä. Mutta tänään, — jatkoi Maksim, ja veri kuohahti hänen poskilleen, tänään käsitin, että olen oikeassa. Kun kuulin ruhtinas Serebrjania, kun sain tietää että hän murhaamisesta oli rangaissut ratsujoukkoasi eikä salannut oikeata asiaansa tsaarilta, vaan niinkuin marttiira meni kuolemaan sen edestä, — silloin sydämeni sykähti hänelle, niin kuin se ei kellekään vielä ole sykkäillyt, ja mielestäni hävisi horjuminen, ja minulle kävi päivän selväksi, että totuus ei ole teidän puolellanne.
— Hän vainen on sinulta mielen vienyt' — huusi Maljuta, joka jo muutenkin oli Serebrjanille vihoissaan — vai hän sinulta on mielen vienyt! Joutukoon hän vaan minun kynsiini, ei hän pikaisella kuolemalla niistä pääse, koira!
— Herra varjelkoon häntä joutumasta sinun käsiisi! — sanoi Maksim, tehden ristinmerkin; — Hän ei ole salliva, että sinä hävität kaiken, mikä Venäjänmaassa on hyvää! Niin — jatkoi Maljutan poika innostuneena — tuskin näin Nikita Romanitshin, kun ymmärsin, että hänen kanssansa syntyisi elää yksissä, ja sainpa halun pyytää häntä ottamaan minut luokseen, mutta lähestyminen kävi omalle tunnolleni: silmäni eivät kohoa hänen luokseen, niin kauan kuin käyn tässä puvussa!
Maljuta kuunteli poikaansa, ja kaksi tunnetta taisteli hänessä keskenään. Hänen mielensä teki ärjyä Maksimille, tallata häntä jaloillaan ja saattaa hänet uhkauksillaan kuuliaisuuteen, mutta pakollinen kunnioitus hillitsi hänen vihaansa. Hän oivalsi vaistomaisesti, ettei uhkaus nyt vaikuta, ja halpamielisyydessään alkoi hän mietiskellä muita keinoja pidättääkseen poikaansa.
— Maksimushka! — hän sanoi, tekeytyen niin lempeännäköiseksi, kuin hänen pedonnaamansa salli, — et ole oikeaan aikaan alottanut lähtemistäsi! Sinun sanasi kelpasi tänään tsaarille. Vaikkapa sinä säikäytitkin minua aikalailla, niin nähtävästi pyhät ovat meitä auttaneet ja pehmittäneet isämme, hallitsijamme sydämen. Sen sijasta että olisi rangaissut, kiitti hän sinua, lisäsipä palkkaasi ja lahjoitti sinulle sopuliturkin! Katsohan, jollet sinä nyt kohoa korkealle! Mutta sitä paitsi, miks'ei sinun täällä käy eläminen?
Maksim heittäytyi Maljutan jalkoihin.
— En voi elää täällä, isäni, en voi! Voimani eivät riitä kotiin jäämään! En kestä kaiket päivät kuulla itkua ja valitusta, en kärsi katsoa, että isäni on… Maksim herkesi.
— No? — sanoi Maljuta.
— Että isäni on — pyöveli! — änkytti Maksim ja loi maahan katseensa, ikäänkuin säikähtyneenä, että oli saattanut isälleen sanoa sellaisen sanan.
Mutta Maljuta ei hämmästynyt tästä nimityksestä. — Ero on pyöveleillä! — hän virkkoi, vilkaisten tuvan nurkkaan. — Toinen on alhainen ihminen, toinen päämies, toinen mestaa tavallisia varkaita, toinen bojareita, jotka järsivät tsaarin valtaistuinta ja valmistavat tuhoa koko valtakunnalle. Minä en rosvoihin käy käsiksi; minun kirveeni katkasee ainoastaan kavaltavain hojarien kaulat!