— Ei tarvitse, Onufrevna, minä olen terve…
— Terve! Ei sitä ainakaan kasvoistasi näe. Sinun pitäisi panna vuoteelle maata, ja peitteellä peittää itsesi. Ja minkälainen vuode sinulla oikeastaan on! Paljaat laudat. Onpa sinulla mielitekosi! Onko se tsaarin tekoa. Jollekin munkille kai sopisi, mutta et sinä ole mikään munkki.
Iivana ei vastannut. Hän kuunteli jotakin.
— Onufrevna, — sanoi hän äkkiä peloissaan, — kuka siellä käy etehisessä? Minä kuulen jonkun askeleet.
— Kristus siunatkoon sinua, isäseni, kuka nyt kävisi. Kuulit väärin.
— Tulee, tulee joku! — Tulee tänne! Katso, Onufrevna!
Vanhus avasi oven. Kylmä tuulenhenki huokui huoneesen. Oven takana näyttäytyi Maljuta.
— Kuka se on? — kysyi tsaari, hypäten pystyyn.
— Se on sinun punakarvanen koirasi, isäseni, — vastasi imettäjä, vihaisesti katsellen Maljutaa, — Grishka Skuratov, kas, kuinka säikäytti, kirottu!
— Lukjanovitsh! — sanoi tsaari, iloissaan lemmikkinsä tulosta: — hyvä ettäs tulit, mistä?