Iivana katseli imettäjäänsä, hän juurikuin hymyili, mutta hymyily hänen ankaroissa kasvoissaan ei ollut ystävällinen.
— Kiitoksia, Onufrevna, kiitoksia, tuntuu helpommalta; mene Jumalan haltuun!
— Vai helpommalta! Miten lohdutat itsesi, mihin pelko on joutunut! jo tuumasit ajaa minut pois: mene, sanoit, Herran haltuun? — Mutta älä sinä luota liiaksi Jumalan pitkämielisyyteen, isäseni. Sinua varten ei itse Herrallakaan riitä kärsivällisyyttä. Hän luopuu sinusta, saat nähdä, mutta saatana iloitsee suuresti ja ottaa asuntonsa sinuun. No, kas, taas aloit vavista! Ei tekisi pahaa sinun juoda pikkasen piittinää. Juo hiukkasen piittinää, isäseni! Isälläsikin oli tapana yöksi juoda piittinää, Herra olkoon hänelle armollinen! Ja äitisi, antakoon Jumala hänen sielullensa rauhaa, rakasti piittinää. Ja piittinällähän juuri ne kirotut Shuiskit myrkyttävät hänet.
Vanhus ikäänkuin unhotti itsensä. Hänen silmänsä sammuivat; hän alkoi taas pureskella huuliaan, ja hänen päänsä tutisi lakkaamatta.
Äkkiä jokin napsautti akkunaan. Iivana Vasiljevitsh säpsähti.
Vanhus risti vapisevalla kädellä silmiänsä.
— Kas, — hän sanoi, sade on virrannut! Salamakin alkaa leimahdella!
Mutta kas, tuolla jyrisee ukkonenkin, isäseni, Herra armahda meitä!
Ukonilma yhä koveni kovenemistaan, ja pian koko taivas kajahteli alinomaisesta jylinästä ja lakkaamattomat salamat risteilivät toisiaan.
Jokaisesta ukkoseniskusta säpsähti Iivana.
— Kas, kuinka sinä väriset, isäseni! Odotahan vähäsen, minä käsken varistamaan sinulle piittinää…