Onufrevna nojautui luisevalla kädellään sauvaan. Kauan katseli hän Iivanaa, imien kellastuneita huuliaan, juurikuin jotakin pureskelisi tahi itsekseen höpisisi.
— Mitä? — sanoi vihdoin imettäjä kumealla, värisevällä äänellä, — rukoilet, isäseni? Rukoile, rukoile, Iivana Vasiljevitsh! Paljon sinulla on vielä anteeksi rukoiltavaa! Jospa vain vanhat synnit rasittaisivat sieluasi! Onhan Herra armollinen, kentiesi hän antaisikin anteeksi! Mutta sinultahan ei mene päivääkään, ettei uutta syntiä tule, mutta toisinaanpa kaksi, vieläpä kolmekin päivässä!
— Herkeä, Onufrevna, — sanoi tsaari nousten, — itse et tiedä mitä puhut.
— Enkö tiedä, mitä puhun! Olenkohan minä menettänyt järkeni, vai mitä?
Ja vanhuksen elottomat silmät alkoivat äkkiä leimuta.
— Mitä sinä tänään ruokapöydässä teit? Miksikä bojarin myrkytit? Sinä ajattelit, etten minä muka tietäisi! Mitä? miksi kulmakarvojasi rypistelet? Mutta odotahan, kunnes kuolonhetkesi lähestyy, odota vaan. Silloin syntisi takertuvat sinuun, kuin tuhannen tuhatta puutaa; silloin painavat sinut helvetin pohjaan! Mutta perkeleet hyppivät vastaan ja tarttuvat sinuun koukuillaan!
Vanhus rupesi taasen vihaisesti pureskelemaan.
Palava rukous oli valmistanut tsaaria hurskaisiin mietelmiin. Vilkas mielikuvitus oli jo useasti luonut hänen silmäinsä eteen tulevan koston kuvan, mutta tahdon voima oli voittanut haudan tuonpuoleisten vaivain pelvon. Iivana uskotteli itselleen, että ihmissuvun vihollinen herätti hänessä tätä pelkoa samoinkuin omantunnon vaivojakin, viekotellakseen Herran voideltua hänen korkeista tehtävistään. Perkeleen viekkautta vastaan asetti tsaari rukouksen, mutta usein hän lannistui mielikuvituksen kiivaasta ryntäyksestä. Silloin epätoivo tarttui häneen kuin rautakynsillä. Hänen tekojensa vääryys näyttäytyi kaikessa alastomuudessaan ja kauheasti ammottelivat hänen edessään helvetin kuilut. Mutta tätä ei kestänyt kauan. Pian Iivana voitti heikkoutensa. Suuttuneena itseensä ja pimeyden henkeen alkoi hän taas, helvetin uhaksi ja omantunnon tukahuttamiseksi, verisiä tekojaan, eikä koskaan ollut hänen julmuutensa suurempi, kuin tällaisen pakollisen heikkouden jälkeen.
Lähenevä ukonilma ja Onufrevnan profeetallinen ääni oli saattanut hänet ajattelemaan helvettiä, ja tämä ajatus valtasi hänet kuin horkan väristys. Hän istui tuolille. Hänen hampaansa kalisivat.
— No, mitä, isäseni? — sanoi Onufrevna, tehden äänensä lempeämmäksi, — mikä sinuun on tullut? Oletko sairastunut, vai mitä? Niin onkin, olet sairastunut! Minähän pelästytin sinut. Mutta ei ole tarvista, lohduta itsesi, isäseni, vaikka ovatkin suuret sinun syntisi, on Jumalan armo kuitenkin suurempi! Mutta tee katumus ja parannus, äläkä enää tee syntiä. Minäkin rukoilen, rukoilen edestäsi päivin ja öin, mutta nyt olen rukoileva sitä enemmän! Mitä tästä sanoisin? Jopa kernaammin itse olen paratiisiin pääsemättä, kun vaan sinut voin rukouksillani pelastaa!