— Herra Jumala! — sanoi Maksim itsekseen. — Sinä näet sydämeni; tunnet ajatukseni! Sinä tiedät, Herra, etten minä ylpeydestä enkä kovakorvaisuudesta ole isälleni tottelematon! Anna minulle anteeksi, Jumalani, jos rikon sinun käskyäsi vastaan! Myös sinä äitini, anna minulle anteeksi! Jätän sinut tietämättäsi, lähden pois saamatta siunaustasi; tiedän, äitiseni, että murran sydämesi, mutta sinä et olisi hyvälläsi päästänyt minua! Anna anteeksi minulle, äiti kultani, et milloinkaan näe minua enää!
Maksim laskeusi huoneen kynnykselle ja kosketti sitä otsallaan. Sitten hän muutaman kerran risti silmiänsä, astui portaita alas ja meni pihalle. Sade virtasi niin vihaisesti, kuin olisi suuttunut koko Jumalan luontoon. Pihalla ei ollut elävää sielua. Maksim meni talliin, tallirengit nukkuivat. Hän itse talutti pilttuusta lemmikkihevosensa ja satuloitsi sen. Iso kahlekoira, sidottuna oven viereen, alkoi vikistä ja ulvoa, juuri, kuin tuntien eronhetken tulevan. Se oli pörheä susikoira. Pitkä ja karhea, tummanruskea karva putosi epäjärjestyksessä sen mustalle kuonolle, niin ettei tuskin ensinkään sen viisaita silmiä ollut näkyvissä. Maksim silitti koiraa, ja se pani mustat käpälänsä hänen olkapäilleen ja alkoi nuolla hänen kasvojaan.
— Hyvästi, Bujan, — sanoi Maksim, — vartioitse meidän taloamme, palvele uskollisesti äitiä. — Hän hyppäsi satulaan, ajoi portista ulos ja lennätti pois vanhempainsa talosta.
Vielä ei hän ollut ennättänyt maavallille saakka, kuin kuuli äänekkään haukunnan ja näki Bujanin, joka hyppeli ratsun ympärillä, iloiten, että oli reväissyt itsensä kahleesta ja saattoi seurata herraansa.
Xl Luku.
Öinen juhlakulku.
Sillä välin kuin Maljuta haasteli poikansa kanssa, jatkoi tsaari rukoilemistaan. Jo hiki tippui hänen kasvoistaan; jo veriset pilkut, jotka olivat tulleet korkealle otsalle entisistä maahan asti ulottuvista kumarruksista, alkoivat selvemmin ilmestyä uusista kumarruksista; äkkiä kahina huoneessa sai hänet kääntymään. Hän näki imettäjänsä, Onufrevnan.
Vanha oli hänen imettäjänsä. Hänet oli ottanut Verhiin jo autuas suuriruhtinas Vasili Ivanovitsh-vainaja; hän oli palvellut jo Jelena Glinskiä. Iivana oli syntynyt hänen sylissään. Iivanan kuoleva isä oli siunannut hänet. Sanottiin Onufrevnasta, että paljo on hänen tiedossaan, josta muilla ei ole aavistustakaan. Tsaarin ala-ikäisenä ollessa Glinskit pelkäsivät häntä, Shuiskit ja Bjelskit koettivat kaikin tavoin suositella häntä.
Monta salattua seikkaa tiesi Onufrevna ennustaa, eikä koskaan erehtynyt. Ruhtinas Telepnevin ollessa mahtavimmillaan — Iivana oli silloin neljän vuoden vanha — oli hän ennustanut ruhtinaalle, että hän kuolisi nälkään. Niinpä kävikin. Monta vuotta oli niistä ajoin kulunut, mutta kuitenkin säilyi tämä ennustus tuoreena vanhusten muistissa.
Nyt Onufrevna melkein oli päättänyt kymmenennen kymmenensä. Hän kävi niin kumarruksissa, että näytti melkein kahdeksi taittuneelta; hänen kasvojensa iho oli niin kurtistunut, että se alkoi olla puunkuoren kaltainen, ja niinkuin vanhalle kuorelle keräytyy sammalta, samoin Onufrevnan leualle oli keräytynyt karvoja harmaina tupsuina. Hampaita hänellä jo aikoja sitten ei ollut, silmät näyttivät sammuneen, pää tutisi suonenvedontapaisesti.