— Hänenpä luotaan minä lähdenkin, isäni. Minut valtaa kauhistus. Tiedän, että Jumala käskee häntä rakastamaan, mutta kun toisen kerran näen millaisia töitä hän tekee, niin koko sisustaani karmii. Tahtoisinpa rakastaa, mutta sydän ei salli. Kun lähden slobodasta, eikä enää viatointa verta ole silmäini edessä, silloin, suokoon Jumala, rakastan uudestaan tsaaria. Mutta jollei minun onnistu rakastua, niin palvelenpa häntä kuitenkin, mutta en opritshnikkinä!
— Mutta miten käy äitisi? — sanoi Maljuta, turvautuen viimeiseen keinoon. — Hän ei kestä sellaista surua! Saatat surman vanhukselle! Katsohan, miten raihnas hän, raukka, on!
— Laupias Jumala ei hylkää äitiäni, — vastasi huoaten Maksim. — Äiti antaa minulle anteeksi.
Maljuta alkoi kävellä tuvassa edestakaisin.
Kun hän seisahtui Maksimin eteen, suopea muoto, johon hän oli kasvojensa piirteet pakottanut, oli kokonaan kadonnut. Karkeat kasvonsa ilmaisivat ainoastaan taipumatonta tahtoa.
— Kuule, maitosuu, — hän sanoi, muuttaen käytöksensä ja äänensä, — tähän asti olen sinua pyytänyt, mutta kas nyt, mitä sanon sinulle: en anna sinulle matkallesi siunausta. En laske sinua lähtemään. Mutta jollet järkiisi tule, pakotan sinut huomenna omin käsin mestaamaan tsaarin vihollisia. Kenties, kun itse veristät valkeat kätesi, herkeät isääsi halveksimasta!
Maksim kalpeni Maljutan puheesta eikä vastannut mitään. Tiesihän hän, että luja on Grigori Lukjanovitshin sana, eikä mikään murra hänen isällistä tahtoaan.
— Kas, — jatkoi Maljuta, — olenpa haastellut kanssasi, kohta on keskiyö, aika on viedä tsaarille vankilan avaimet. Kas, sadettakin on tullut. Annappa viittani. Katsos vaan, kuinka ketteräksi olet käynyt! Tahdon matkustaa, täällä en voi elää! Anna hänelle mukiin — saapa minutkin pian yhtymään mielipiteesensä! Ei, veli, aikaseen olet siipesi levittänyt! Toisellaisia miehiä kuin sinä olen masentanut! Kyllä minä opetan tottelemaan! Oh, mikä hirveä ilma! Annappa lakkini. Mikä salama! kas kuinka taivas aukenee! juuri kuin koko sloboda olisi syttynyt ilmituleen. Sulje ikkuna ja mene levolle, kenties hupsutukset ovat aamuksi hälvenneet päästäsi. Mutta Serebrjanisi kyllä vielä tapaan! Kyllä hänelle tämän maksan!
Maljuta läksi. Jäätyään yksikseen Maksim alkoi miettiä.
Kaikki oli hiljaa talossa, ainoastaan ulkona raivosi ukonilma, ja aika ajoin tuuli, ikkunasta tunkeutuneena, heilutti seinällä riippuvia kahleita ja käsirautoja, jotka lyöden toisiaan vastaan soivat kamalalla raudanäänellä. Maksim meni käytävälle, joka johti ylikertaan hänen äitinsä luo. Hän kumartui ja alkoi kuunnella. Kaikki oli vaiti yläkerrassa. Maksim nousi hiljaa jyrkkiä portaita ja pysähtyi oven eteen, jonka takana hänen äitinsä lepäsi.