— Eivät vielä, hallitsija. Mutta kylläpähän tunnustavat, minun huostassani eivät kauan vaiteliaina pysy.
Iivana ryhtyi kysymyksen yksityiskohtiin. Keskustelu Kolitsheveista antoi hänen ajatuksilleen toisen suunnan.
Hän luuli voivansa nukahtaa. Lähetettyään Maljutan luotaan, heittäytyi hän vuoteelle ja nukkui.
Hänet herätti juurikuin äkillinen kolkutus.
Huonetta valasivat himmeästi pyhän kuvain lamput. Kuun säde, tunkeutuen läpi matalan ikkunan, viskeli valonsäteitä tulisijan maalatuille kaakeleille. Tulisijan takana sirkutti sirkka. Hiiri nakersi jossain puuta.
Kesken tätä hiljaisuutta rupesi Iivana Vasiljevitshia taaskin kauhistuttamaan.
Äkkiä hänestä näytti, että siltapalkki kohoaa, ja sen alta katselee myrkytetty bojari.
Sellaisia näkyjä tapahtui Iivanalle usein. Hän piti niitä paholaisen vehkeinä. Karkoittaakseen aaveen, risti hän silmiänsä.
Mutta aave ei kadonnutkaan, kuten ennen tapahtui. Kuollut bojari katseli häntä yhtämittaa kulmiensa alta. Ukon silmät olivat yhtä mullillansa, kasvot yhtä siniset kuin päivällisillä, jolloin hän tyhjensi Iivanan lähettämän pikarin.
"Taaskin koettelemus!" ajatteli tsaari; "mutta minä en antaudu saatanan viettelyksiin, minä rikon pirun paulat. Jumala nouskoon ja hänen vihollisensa hajaantukoot!"