— Mutta mitä hän tuota lokaa hieroo? — huomautti Basmanov, haluten olla tsarevitshille mieleen, — jossakin toisessa se tosin näkyisi, mutta ei hänessä.
Basmanov puhui puoliääneen, mutta Skuratov kuuli hänet.
Kun koko joukko nauraen ja pakisten oli nelistänyt tsarevitshin jälessä, hän peitti päänsä, kiipesi taaskin hevosen selkään ja ajoi käyden linnalle.
"Hyvä!" ajatteli hän itsekseen: "antakaa aikaa, hyvät herrat, antakaa aikaa!" Ja hänen kalvenneet huulensa koukistuivat hymyilyyn, ja hänen jo poikansa paosta ärtyneessä sydämessään kypsyi vähitellen toivottu kosto varomattomille pilkkaajoille.
Kun Maljuta tuli linnaan, Iivana Vasiljevitsh istui yksin huoneessaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, silmät paloivat. Mustan kaapun oli hän vaihtanut keltaseen, koruommelluksilla varustettuun ja sinisellä aivinalla vuorattuun ihotakkiin. Kahdeksan pitkätupsuista nauhaa riippui pitkin aukeamaa. Käyräsauva ja isolla smaragdilla koristettu kolpakko olivat tsaarin edessä pöydällä. Yölliset näyt, taukoamaton rukoileminen, unen puute eivät olleet uuvuttaneet Iivanan voimia, mutta saattaneet hänen ärtyisyytensä korkeimmilleen. Kaikki, minkä yöllä oli kokenut, näytti taas hänestä pirun viekoittelmiselta. Tsaari häpesi pelkoansa.
"Kristuksen nimen vihollinen," hän ajatteli, "yksinäisesti estelee minua ja auttaa vainoojiani. Mutta en anna hänen huvitteleida minun kanssani! En pelkää hänen vehkeitään! Näytän hänelle, että hän minussa tapasi väkevämpänsä!"
Ja tsaari päätti entiseen tapaansa kukistaa kavaltajat ja syöstä surman suuhun vihollisensa, vaikkapa heitä olisi tuhansittain. Ja ajatuksissaan hän alkoi silmäillä alamaisiaan ja heidän keskestään etsiä kavaltajia.
Jokainen silmäys, jokainen liike näyttivät hänestä nyt epäluuloisilta.
Hän muistutteli mieleensä läheistensä erinäisiä sanoja ja näissä sanoissa etsi hän salaliiton avainta. Yksin sukulaisetkaan eivät välttäneet hänen epäluuloaan.
Maljuta tapasi hänet miltei houreessa.