Kun juna oli saapunut Pietariin ja Anna astunut ulos vaunusta, kiinnittyi hänen huomionsa kaikkein ensimmäiseksi hänen oman miehensä kasvoihin. "Voi hyvä Jumala, kuinka hänen korvansa ovat tulleet tuollaisiksi?" hän ajatteli katsellen miehensä kylmää ja edustavaa hahmoa ja varsinkin hänen oudonnäköisiä korviaan, jotka tukivat pyöreän hatun lierejä. Nähtyään Annan tämä tuli häntä vastaan, huulet tavanmukaisessa ivansekaisessa hymyssä ja katsoen suoraan häneen suurilla, väsyneillä silmillään. Jokin epämieluisa tunne kaihersi Annan sydäntä, kun hän kohtasi miehensä itsepintaisen ja väsyneen katseen, ikään kuin hän ei olisi odottanut tapaavansa tätä sellaisena. Erityisesti Annaa kummastutti se omaan itseen kohdistuva tyytymättömyyden tunne, joka häntä vaivasi heidän kohtaamisensa ensi hetkenä. Se oli kotoinen, tuttu tunne ja toi mieleen sen teennäisen mielentilan, jonka vallassa hän tavallisesti oli miehensä seurassa. Mutta hän ei ollut ennen huomannut tuota tunnetta. Nyt hän tajusi sen selvästi ja kipeästi.

— Kuten näet, on sinun hellä miehesi, hellä kuin toisena aviovuonna, palanut halusta saada taas nähdä sinut, sanoi Karenin ohuella äänellään sanoja venyttäen ja sillä äänensävyllä, jolla tavallisesti puhui vaimonsa kanssa, aivan kuin hän olisi tehnyt pilaa jostakin, joka tosiaankin puhui niin.

— Onko Serjozha terve? kysyi Anna.

— Ja tässäkö koko palkka, virkkoi mies, — minun tunteeni tulisuudesta? Terve on, terve…

XXXI

Vronski ei koettanutkaan nukkua koko tänä yönä. Hän istui pehmeällä sohvallaan tähyten suoraan eteensä ja katsahtaen silloin tällöin tulijoihin ja menijöihin, ja jos hän ennenkin oli kummastuttanut ja kuohuttanut vieraita ihmisiä järkähtämättömän tyynellä ilmeellään, näytti hän nyt vielä tavallista ylpeämmältä ja itsetyytyväisemmältä. Hän katseli ihmisiä aivan kuin elottomia esineitä. Nuori hermostunut piirioikeuden virkamies, joka istui häntä vastapäätä, alkoi vihata häntä tuon ilmeen vuoksi. Nuori mies sytytti savukkeensa hänen edessään, yritti päästä puheisiin hänen kanssaan, vieläpä tönikin häntä antaakseen tuntea, ettei ollut eloton esine, vaan ihminen hänkin, mutta Vronski katseli häneen yhä edelleen kuin hän olisi ollut puuta, niin että nuori mies tunsi kadottavansa itsehillintänsä ja suorastaan irvisteli kamppailussaan ihmisarvonsa pelastamiseksi.

Vronski ei nähnyt ketään eikä mitään. Hän tunsi olevansa kuningas, ei sen tähden, että olisi uskonut tehneensä Annaan vaikutuksen, — hän ei vielä uskonut siihen, — vaan siksi, että se vaikutelma, joka hänellä oli Annasta, antoi hänelle onnea ja ylpeyttä.

Hän ei tiennyt, mitä siitä kaikesta tulisi, eikä hän edes ajatellut sitä. Hän tunsi, että kaikki hänen tähän asti hajallaan olleet voimansa olivat nyt kokoontuneet yhteen ja suuntautuivat pelottavan tarmokkaasti samaa onnekasta päämäärää kohti. Ja hän oli siitä onnellinen. Hän tiesi vain sanoneensa Annalle totuuden: että matkusti sinne minne tämäkin, että koko hänen elämänsä onni ja sen ainoa tarkoitus oli nyt siinä, että sai nähdä ja kuulla häntä. Ja kun hän Bologojen asemalla oli astunut ulos vaunusta mennäkseen juomaan seltterivettä ja nähnyt Annan, oli hän ensi sanoikseen väkisinkin lausunut ajatuksensa julki. Hän oli sanomastaan iloinen, sillä nyt Anna tiesi asian ja ajatteli sitä. Hän ei nukkunut koko yönä. Palattuaan vaunuunsa hän lakkaamatta palautti mieleensä kaikkia niitä tilaisuuksia, joissa oli Annan nähnyt, kaikkia tämän sanoja, ja hänen mielessään liiteli tulevaisuudenkuvia, jotka saivat sydämen vapisemaan.

Kun hän Pietarissa astui ulos vaunusta, tunsi hän itsensä unettoman yön jälkeenkin yhtä virkeäksi ja raikkaaksi kuin kylmän kylvyn jälkeen. Hän pysähtyi vaununsa viereen odottamaan Annan tuloa. "Saan vielä kerran nähdä hänen kävelynsä ja hänen kasvonsa", mietti hän itsekseen, tahtomattaankin hymyillen; "kenties hän sanoo jotain, kääntää päätään, vilkaisee ja hymyileekin". Mutta ennen Annaa Vronski näki hänen miehensä, jota asemapäällikkö kohteliaasti saatteli väkijoukon halki. "Jaaha, niin! Hänen miehensä!" Nyt vasta Vronski käsitti ensimmäisen kerran, että Annan mies oli Annan kanssa yhteenkuuluva henkilö. Vronski oli kyllä tiennyt, että hänellä oli mies, mutta ei ollut uskonut tämän olemassaoloon ja tuli asiasta täysin vakuuttuneeksi vasta nyt, kun näki edessään tuon miehen, hänen päänsä, hartiansa ja jalkansa mustine housuineen, ja varsinkin kun hän huomasi, miten tuo mies varmana omistusoikeudestaan tarttui tyynesti Annan käteen.

Nähdessään Aleksei Aleksandrovitshin pietarilaiseen tyyliin virkeät kasvot ja ankaran itsetietoisen olemuksen, pyöreä hattu päässä ja selkä hiukan kumarassa, Vronski alkoi uskoa hänen olemassaoloonsa ja tunsi samantapaista ilkeää tunnetta kuin janon kiusaama ihminen, joka päästyään lähteen luo tapaa siellä koiran, lampaan tai sian joka on juonut ja sekoittanut veden. Vronskia loukkasi erityisesti Aleksei Aleksandrovitshin kävelytapa, tämä kun käänteli astuessaan koko lantiotaan ja töppöjalkojaan. Vronski katsoi, että vain hänellä oli oikeus rakastaa Annaa. Mutta Anna oli yhä sama kuin ennenkin, ja hänet nähdessään Vronski tunsi nytkin fyysisesti virkistyvänsä ja innostuvansa, ja sielu tulvahti täyteen onnea. Hän käski toisesta luokasta kiiruhtaneen lakeijansa ottaa matkatavarat ja ajaa kotiin ja astui itse Kareninien luo. Hän näki puolisoiden kohtaamisen, ja rakastuneen tarkkanäköisyydellä hän huomasi Annassa vähäisen vierastamisen merkkejä tämän puhuessa miehensä kanssa. "Ei, hän ei rakasta eikä voi rakastaa tuota miestä", päätteli Vronski itsekseen.